UKK-puiston yllätyksiä

22. huhtikuuta 2020 | Vaellus, Kansallispuistot | Kirjoittanut Jarno

UKK-puisto tuntui langettaneen yllemme jonkinlaisen taian.

Reissu-Rassin hajoaminen, väärän tunturin huiputus lumisateessa, hiihtäminen kovassa kuumeessa ja ketun suuhun kadonneet eväät. Jokaisella kerralla oli sattunut jotain odottamatonta ja yllätyksiä oli jälleen luvassa.

Suunnitelmanamme oli lähteä matkaan Sompion luonnonpuiston eteläpäästä, seurata muinaista Ruijanpolkua pohjoiseen ja suunnata sitten kohti avotuntureita. Kulkea pitkin omia polkuja ja tuulettaa päätä tunturihuippujen raikkaissa tuulissa. Kaikki edelliset retkemme alueelle oli tehty talvella, joten nyt olisi mukava rentoutua ja kokea tutut maisemat alkusyksyn lämmössä ilman tarkkoja reittisuunnitelmia.

”Mitä teette, jos karhu tulee jänkällä vastaan?”, kysyi ystävämme isä, paljon nähnyt poromies, kun pakkasimme tavaroita aamiaisen jälkeen.

”Öö, minkä neuvon antaisit?”

”Poltatteko te tupakkia?”

”Ei polteta.”

”No sitten teitä ei voi auttaa. Yhden tupakin siinä ehtii polttaa.”

Samalla arvioitiin lähtijöiden varusteet ja näytettyämme rinkkojemme sisällön, vastaukseksi saatiin hyväksyviä nyökkäyksiä. ”Jos eksytte, palatkaa kottiin.”, kuului kokeneen kairojenkävijän viimeinen neuvo lähtijöille. Toivottavasti kummallekaan neuvolle ei tulisi käyttöä.

Alkutaival kulki jo vähän ränsistynyttä, mutta sitäkin kauniimpaa polkua pitkin Sompion luonnonpuiston vanhoja metsiä ja soita. Pitkän päivän jälkeen poikkesimme polulta seuraamaan kuivunutta joen pohjaa kohti Kopsusjärveä. Kuljin edellä kartan kanssa ja aina kun vilkaisin taakse, näin epäileviä mulkaisuja.

”Tuonneko? Äsken mentiin eri suuntaan.”

”No vähän meinaa kiertää.”

”Kuinka pitkä matka on vielä?”

”Kaksi kilometriä ja sitten pitäisi näkyä järvi.”  

Hetken ja muutaman harha-askeleen jälkeen Kopsusjärvi ilmestyikin näkyviin ja pian tuli rätisi kodikkaan mökin kamiinassa. Kuskussalaatti maistui hyvältä pimenevää iltaa ihaillessa.

Aamuinen sade ropisi joen pintaan ja pisarat kimaltelivat puolukan lehdillä. Auringonpaiste kertoi sateen menevän kohta ohi ja taivalta päästiinkin jatkamaan mainiossa säässä Suomujoen mutkia mukaillen.

Päivät olivat olleet pitkiä, mutta reissu oli sujunut tähän mennessä hyvin. Olimme saaneet hienon ulkoilusään, pysyneet terveinä, emmekä olleet vielä ajautuneet kovin pahoihin, kartanlukijan pienistä epätarkkuuksista johtuviin kiistoihin. Järven pinta höyrysi viilenevässä yössä ja tuuditti väsyneet matkaajat uneen.

Innokkaiden aamuherääjien jo lähdettyä matkaan kampesimme teltasta tupaan syömään aamupalaa, jossa huomasimme jonkun vielä nukkuvan lavereiden perällä. Olimme jo lopettelemassa aamiaistamme, kun nurkasta alkoi kuulua heräämisen ääniä.

Alalaverin varjoista ilmestyivät ensin esiin jalat, jotka pujahtivat mukavasti sinisiin släpäreihin. Mies asteli unisena vesikattilalle, täytti kuksan kuumalla vedellä ja sekoitti joukkoon kahvia. Pienen rupatteluhetken jälkeen hän suuntasi takaisin makuupussin uumeniin ja jatkoi makeasti uniaan. Virkistävä poikkeus viideltä heräävien supervaeltajien valtakunnassa. Miehen koko olemus henki nautiskelua, kiireettömyyttä ja syvää rauhaa. Ristimme hänet ”Leppostelijaksi”.

Tämä oli juuri sitä, mistä oli haaveiltu. Pienen kivikossa kiipeämisen jälkeen edessä oli aurinkoista ja avointa tunturiylänköä, jossa oli helppo kulkea. Tuulen pauhutessa korvissa, pölyiset ajatukset katosivat sen mukana ympärillä olevaan avaruuteen.  

Oli hankala arvioida ennalta millainen taival läpi tunturiylängön tulisi olemaan, mutta sehän tarkoitti seikkailua! Reittivalinnoista käytiinkin päivän aikana useita ”keskusteluja”. Välillä kontasimme auton kokoisten kivien yli, kun hiukan alempana olisi voinut kulkea pitkin tasaista kanervikkoa. Rimpuilimme varvikoissa, jotka olisivat olleet kierrettävissä helposti ja ajauduimme tiheisiin pusikoihin raapimaan pohkeita viheliäisiin vesakoihin. 

Viimeiset viisi kilometriä pitkin Peurapään reunustaa samottiin tiheää koivikkoa, jossa suuntaa otettiin nousukorkeuden ja auringon mukaan. Vihdoin eteen aukesi punaisten sävyjen värjäämä lumoava metsä, joka laskeutui loivasti joen ääreen. Olimme löytäneet perille.

Avasin teltan vetoketjun ja katsoin nousevan auringon värjäämää joenvartta. Kahvipannu täyttyi kirkkaana solisevalla jokivedellä. Ilmassa väreili vielä viipyilevän kesän lämpöä. Nappasin puun ja ryhdyin tekemään sytykkeitä uudella retkikirveellä. Sitten juoksinkin jo pyytämään apua.

Veri pulppusi haavasta nopeasti, mutta vuoto saatiin pysähtymään huuhtelemalla sitä jääkylmällä jokivedellä ja painamalla päältä nenäliinalla. Raotimme paperia. Vaikka haava oli syvä, vuoto oli lakannut. Isku oli osunut etusormen ja peukalon väliin, jotka tuntuivat liikkuvan vielä normaalisti.

Lähdimme heti kävelemään kohti Kiilopäätä, johon ystävämme oli siirtänyt Reissu-Rassimme odottamaan. Matkan aikana potilaan tilaa seurattiin tiiviisti, mutta jalat liikkuivat yhä hyvin eikä heikotusta tai muita huolestuttavia oireita vielä ilmennyt. Muutamaa kilometriä ennen Kiilopäätä sijaitsevalle Niilanpään tuvalle päästiin juuri ennen sateen alkua.

Pirtin oven avasi tuttu mies, se oli Leppostelija. Tuntui turvalliselta nähdä taas sama rauhallinen olemus. Leppostelija oli vaellellut pitkiä päivämatkoja, omalla aikataulullaan -totta kai, ja haukotteli nyt raukeana penkillä odotellen iltapalan kypsymistä. Takana olevasta pitkästä vaelluksesta huolimatta pöydällä odotti puolentoista litran Kokispullo!

Emme pääsisi terveyskeskukseen enää tänä iltana, joten päätimme yöpyä Reissu-Rassissa, ja jatkaa aamulla Sodankylään. Kaksi minuuttia vaille yhdeksän Kiilopään vastaanotto vahvisti puhelimessa, että ehtisimme vielä pizzalle jos ”olette oikein sukkelia”. Pizzan kiilto silmissä tarvittava sukkeluus löytyikin.

”Tikkaaminen olisi pitänyt tehdä viimeistään kuusi tuntia tapahtuneen jälkeen”, totesi Sodankylän terveysaseman lääkäri. Parhaaksi hoitokeinoksi jäi siis huuhtelu ja teippaus. Onnea oli ollut matkassa: Terä oli sivuuttanut juuri sopivasti jänteet, luut ja isot suonet, ja oli ollut riittävän puhdas ja terävä, joten mitään tulehdukseen viittaavaa ei löytynyt. Kiittäminen oli myös Elinaa, joka hoiti puhdistuksen ja paikkauksen esimerkillisesti.

Nyt puoli vuotta seikkailun jälkeen, arpi muistuttaa yhä retkestämme. Jatkossa matkassa on aina hyvät ensiapuvälineet ja pieni ripaus varovaisuutta. UKK:n taika säilyy.

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
Tällä estetään roskakommentit.
Lisätietoa?

Uusimmat tarinat

Naisten unelmia

10. maaliskuuta 2020 | Tarinat

Sunnuntaisyndrooma x52x10

01. tammikuuta 2020 | Tarinat

Luonnon oma Tinder

06. marraskuuta 2019 | Tarinat