Mielikuvat auringonlaskuun värjäytyvistä tuntureista ja silmän kantamattomiin näkyvistä lumipeitteistä saivat sielun janoamaan lapin vaellusta.
Olen aina rakastanut seikkailuja, luonnossa liikkumista ja pärjäämistä luonnon armoilla, mutta tällä kertaa mukaan oli tarttunut myös epävarmuus, ja hieman pelkoakin tulevasta retkestä.
En antanut pelon lannistaa. Ehkä tarkistin vain normaalia huolellisemmin, että kaikki tarvittava varmasti olisi matkassa, ja olivathan ne. Jätin ystävälleni paperin, missä oli suunniteltu reittimme ja läheistemme yhteystiedot.
Kiilopäällä paikallinen opas ilmoitti, ettei retkemme tulisi onnistumaan, -ainakaan suunnitellussa ajassa. Mietimme hetken mitä teemme ja päätimme mennä suunnittelemaamme reittiä. Kääntyisimme takaisin, jos vastaan tulisi liian suuria haasteita.
Aurinko näyttäytyi nopeasti pilvien välistä sukeltaen heti takaisin niiden suojaan. Matkamme taittui hyvää vauhtia. Maisemat olivat upeat. Eräsuksilla laskeminen tuulen kiillottamilla hangilla oli hauskaa, mutta raskasta ahkiota vetävälle miehelleni myös hankalaa.
Saavuimme hyvissä ajoin ensimmäiselle tuvalle. Keli oli kirkastunut päivän mittaan, ja aurinko viihtyi seurassamme pitempiä aikoja. Minua poltteli päästä jatkamaan matkaa. Laskimme kartalta, että seuraavalle tuvalle olisi matkaa sen verran, että ripeällä vauhdilla ehtisimme perille ennen pimeää. Päätimme jatkaa.
Taivaltaminen oli siirtynyt metsän siimekseen. Moottorikelkkauraa seuraten matka taittui hyvää vauhtia. Välillä mäet pakottivat riisumaan sukset ja kävelemään ylös, välillä myös alas. Taivas alkoi muuttumaan punertavan sävyiseksi, pian tuuli toi tullessaan savun tuoksun. Olimme siis lähellä tupaa.
Tuvan kamiinassa paloi tuli. Sen luoma lämpö tarttui päivän pakkasessa ja tuulessa olleisiin poskiin polttavan lämpimällä otteellaan. Kamiinan lämmittäjä raivaili jo kuivahtaneita vaatteita syrjempään tehden tilaa tavaroillemme. Yksittäisin lausein tutustuimme toisiimme, tuohon yksin vaeltavaan vanhempaan herrasmieheen joka tiedusteli mahdollisia reittisuunnitelmiamme.
Kun päälleen on pukenut kuivan kerraston, syönyt lämpimän aterian 30 kilometrin hiihdon jälkeen ja kun tuijottaa kamiinan luukun välistä loimuavaa tulta, ei voi tunnetta sanoin kuvailla.
Keskustelujen edetessä selvisi että herra on kiertänyt puistoaluetta jo 60-luvulta lähtien. Mieheni tiedusteli mahdollista reittivalintaamme ja sen onnistumismahdollisuutta, minä kaivauduin jo makuupussiin.
Tuoreen kahvin tuoksu täytti tuvan, päivä oli jo valjennut. Pakkasimme tavaroitamme kun herrasmies rykäisi huomiota pyytävästi. Hän oli yön aikana miettinyt että koska suunnitelmissamme olisi jatkaa matkaa vielä eteenpäin, liittyisi hän mielellään ryhmäämme. Sehän sopi hyvin meillekkin! Kokenut eränkävijä mukanamme loisi turvaa retkellemme, ja totta puhuakseni tuo herra oli oikein miellyttävä.
Päivän matka ei ollut pitkä, reitti oli seurattavissa, mutta ei liian tamppautunut. Kiertyneet honganrungot ja keväästä ilmoittavat linnut johdattelivat matkaamme.
Saavuimme Luirojärvelle. Alueella oli monta tupaa ja sauna. Majoituimme myös seuraavaksi yöksi kolmestaan pieneen mökkiin joka oli vähän syrjemmässä. Söimme mieheni kanssa ja päätimme lähteä käymään Sokostin huipulla. Pakkasimme kartan ja kompassin.
Mitä kauemmas pääsimme mökistä, sitä valkoisemmaksi maasto alkoi käymään. Mitä korkeammalle kipusimme, sitä sakeammaksi lumisade muuttui. Tuuli yltyi yrittäen repiä karttaamme kun mieheni selvitti suuntaa huipulle. Kipusimme ja kipusimme, ja pian olimmekin huipulla, muttemme lähelläkään Sokostia.
Lumisade teki suunnistamisesta mahdotonta. Sain huipulla kenttää puhelimeeni, joten laitoin ystävälleni viestin sijainnistamme, ja että olimme kunnossa. Alamäkeen meno sujuikin paljon vauhdikkaammin, vasta satanut lumi jarrutti sopivasti, ettei vauhti yltynyt vaaralliseksi.
Saunan lauteilla keskustelimme kuinka oli hyvä että suostuimme antamaan periksi ja kääntymään takaisin mökille, vaikkei oikeaa huippua valloitettukaan. Jostain saunan lauteille hiipi myös se pelko, että mitä jos jotain sattuisikin? Lähimpään asutukseen olisi matkaa 40 kilometriä ja kännykän sai kuulumaan vain tarpeeksi korkean tunturin päällä. Yritin pestä sen pois, mutta se takertui hiuksiin kuiskimaan välillä korviini.
Teimme saunanraikkaana ruokaa ja paistoimme lettuja jälkiruuaksi. Istuimme kolmestaan kynttilän valossa ja vaihdoimme tarinoita elämistämme. Kuulimme tarinan varastelevasta ketusta ja naureskelimme sille.
Herrasmies kertoi juuri tänään viettävänsä 41:stä hääpäiväänsä, tämän kunniaksi jaoimme pienen piccolopullollisen kolmeen kuksaan, ja pyysimme vinkkejä noin pitkän liiton konkarilta. Neuvo, jonka saimme, kuulosti yksinkertaiselta: Menkää yhdessä!
Yö ei ollut edennyt vielä pitkälle kun heräsin. Tuli tarve lähteä ulos, mutta häpeäkseni täytyy myöntää, etten uskaltanut mennä pimeään yksin. Pyörittelin mielessäni tarinaa ketusta ja koitin varovasti herätellä miestäni kun huomasin hänen otsansa olevan aivan kuuma. Sain hänet heräämään ja myöntämään olonsa olevan kipeä.
Lumisade oli loppunut ja kuin aavistaen käänsin ensimmäisenä ulos mennessäni lamppuni valokiilan ulkona olleeseen ruokakassiimme. Se oli poissa, viety, hävinnyt! Kassissa oli kaikki tarkoin matkaamme varatut ruokamme. Mieheni suuntasi katsettaan hieman eteenpäin, ja kuinka ollakaan 20 metrin päästä löytyi raadeltu ruokasäkki ympärillään tyhjiä muovi- ja paperipaketteja, joiden sisukset oli syöty parempiin suihin. Paikalle hankeen oli jäänyt myös repolaisen jäljet, jotka poistuivat helmimäisenä ketjuna paikalta valonkajon kantamattomiin.
Hiuksissa kuiskutellut pelko jatkoi lauluaan. Olimme kaukana asutuksesta, mieheni vointi heikkeni kuumeen noustessa ja kettu oli syönyt suurimman osan eväistämme.
Pakkasimme ahkion. Nyt oli minun vuoroni ottaa vetovastuu ja keventää sillä mieheni vaellusta. Reitille satanut nuoskalumi teki ahkion vetämisestä yllättävän raskasta. Taival olisi pitkä ennen kun pääsisimme seuraavalle mökille.
Seurassamme ollut herra taittoi matkaa omaa vauhtiaan kuitenkin odotellen meitä pitämään taukoa yhdessä. Reitti kiemurteli ja haarautui monesta kohtaa, onneksi näimme lumeen piirtyneet jäljet, joita tiesimme seurata.
Saavuimme ennen pimeää tuvalle. Siellä kamiina oli jo lämmin. Teimme välittömästi pedin, että mieheni pääsisi lepäämään. Lääkkeen vaikutus oli lakannut, kuume kiri kovaa vauhtia ylöspäin. Tein meille ruokaa jäljellä olevista eväistä ja keitin kuumaa teetä.
Tupa täyttyi ihmisistä, puheesta ja naurusta, tarinoista ja seikkailuista. Joltain sattui löytymään myös hieman lämmikettä, jota kaadoin teen joukkoon. Yö tuvassa oli levoton niin suuren ihmismäärän kanssa.
Aamu valkeni liian varhain. Kahvipannun vesi kiehui äänekkäästi liedellä. Kamiinassa rätisi jo uuden aamun tuli. Seurue kerrallaan tupa tyhjeni. Lääke alkoi taas vaikuttamaan ja korkealla ollut kuume asettui alemmas.
Reitti oli selkeä kelkkaura, matka taittui tasaista vahtia, hitaasti. Ahkio seurasi perässä horjauttaen välillä vauhdin päättyessään alamäessä. Vieressä kiemurteleva joki soitti kappaleitaan virtauskohdissa veden osuessa jäähän.
Metsä ympäriltä alkoi harvenemaan, pian edessämme oli vain valkoista. Reittimme nousi ja nousi kohti Kiilopään huippua. Tuntui kun vetäisi viimeisillä voimillaan ahkiota kohti lakea, kohta olisimme perillä, aivan kohta.
Ympärillä vain loputonta valkoista, sumu ja hanki, siinä kaikki. Merkki varoitti jyrkästä alamäestä. Tampattu reitti sai sukset luistamaan. Pian sumu hälveni ja eteen aukesivat maisemat metsistä, tuntuririveistä ja kauniista lappimaisemasta.
Lastasimme tavarat autoon, menimme syömään viereiseen ravintolaan. Tutuksi tullut Herrasmies saapui pöytäämme istumaan. Hän kertoi huomanneensa matkan varrella, että vaikka tiellemme oli tullut kaikenlaisia sattumuksia, emme olleet sortuneet syyttelemään toisiamme. Tärkeintä on mennä yhdessä.