Hän kävelee varovaisin mutta varmoin askelin vanhan kivitalon hiekkaisella pihatiellä kävelykeppiinsä nojaten.
Tervehdin herraa ystävällisesti toivottaen hyvää päivää. Mies suuntaa katseensa ylös ja hymy nousee hänen suupieliinsä.
Hyvää päivää, onko päivä pulkassa? Hän kysyy. Vastaan iloisesti, kyllä on työpäivä ohitse ja olen matkalla kotiin tekemään ruokaa. Mies tiedustelee missä asun, kysymysketju saa minut huvittumaan. Missäs rapussa asutte? Vastaan herralle. Siinä kerroksessako? Vastaan jälleen. Siinä asunnossako? Naurahdan ja vastaan.
Herra tiesi tarkalleen missä asun muttei kai halunnut paljastaa sitä. Juttelemme pitkän tovin, lähinnä talon historiasta ja yleisestä maailman menosta. Paikalle astelee oikein virkeän oloinen rouva, mies esittelee hänet tyttöystäväkseen. Hän kertoo molempien jääneen leskeksi jo yli 30 vuotta sitten ja olleensa kimpassa jo reilut 20 vuotta, eivät vaan kuulemma naimisiin aikonut enää.
Herran teräväpäisyys ja loistava huumori saivat minut tykästymään pariskuntaan todella syvästi. Tunnetta vahvisti myös näky keittiön ikkunastani jota sain seurata pari vuotta. Talon edessä oli puiston penkki, jossa tällä ihastuttavalla pariskunnalla oli tapana istuskella. Välillä näin heidän juttelemassa, mutta yleensä he vaan istuivat ja katselivat ympärilleen.
Tämä lähes sata vuotta täyttävä herra huokui lempeyttä ja vitsaili, vaikka joskus mainitsikin jo haluavansa pois. Eräänä päivänä herraa harmitti kovin että lääkäri oli ottanut ajokortin pois. Harvoilla sitä enään on 96 vuoden iässä. Pariskunnan elämän sivusta seuraaminen laittoi monesti itsenikin miettimään mikä rikkaus olisi saada elää täysi elämä ja kokea olevansa valmis poistumaan saaden tuntea läheisyyttä ja rakkautta.
Puut alkavat värjääntymään ruskan väreihin ja niiden lehdet putoilevat maahan tanssien. Katson keittiön ikkunastani toiveikkaana ulos, penkki on tyhjä.
Lepää rauhassa.