Lähtö meni taas tuttuun tapaan myöhäiseksi ja saisimme hiihdellä pimeässä ensimmäiselle yösijalle.
Matkaa oli 15 kilometriä. Päivä oli ollut pitkä ja hiihtokaan ei kulkenut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Välillä tuntui, että rinnassa puristaa ja kaikki ei ollut kunnossa. Pimeän tultua taivaanrannassa välkkyvät revontulet kuitenkin nostivat hiukan tunnelmaa. Kohta olisimme perillä tuvalla.
Elina koputti oveen ja meni sisälle tupaan, kun minä jäin purkamaan ahkiota.
”Siellä on kännisiä ukkoja tupa täynnä ja iso vasikan kokoinen vihainen koira. Mitä tehdään?”
”Ollaanko teltassa?”
Samassa mökin ovi avautui, ja tumma hahmo asteli lähemmäs koiran kanssa.
”Se on aluksi vähän epäluuloinen, mutta jos saa tulla tutustumaan, niin ystävystyy kyllä. Sisällä olisi hirvipaisti kohta valmis. Tuletteko syömään?”
Nautimme Paskavaaralla ammuttua hirveä ja kuuntelimme historian makuisia tarinoita kullankaivuusta ja kunnianhimoisista eräretkistä. Isosta koirasta tuli nopeasti kaveri. Naureskelin mielessäni, että lähtipäs mielikuvitus taas vähän kuljettamaan. Seura oli todella mukavaa.
Aamulla jokainen lähti omille päiväretkilleen, joku metsästämään riekkoja, joku hiihtämään, ja me toteuttamaan pitkäaikaista haavetta, eli yrittämään rautujen pilkkimistä. Koko päivän saaliiksi saatiin muutama nykäisy ja suoristunut koukku. Joku meidän kalustolle liian iso kala siellä oli siis käynyt kokeilemassa.
Seuraavana päivänä suuntasimme pohjoisemmaksi etsimään uusia kalapaikkoja. Keväinen tuuli puhalsi kovaa ja tunturikoivujen oksat viuhtoivat raivokkaasti ilmaa. Lumet olivat paikoin jo todella vähissä. Kevät hakkasi ovea rautaisella hanskalla, mutta vielä me ehtisimme saada kalaa näillä lumilla!
Löydettyämme majapaikan, lähdin vielä katselemaan tunturimaisemia kuun valossa.
Hyvin nukutun yön ja aamukahvin jälkeen jäällä makasi taas tumma ”lakupötkylä” nilkkapituisessa untuvatakissaan kasvot kohti avantoa. Käsi nykäisi vapaa välillä ylöspäin. Minä kiertelin lähistöllä ja kairasin reikiä valmiiksi.
”Onko nykinyt?”
”Ei mitään, täysin kuollutta.”
Jäällä ei näkynyt pilkkijöiden tai muiden kulkijoiden jälkiä, joten ehkä paikallisetkin tiesivät järven olevan tyhjä. Paikka oli kuitenkin niin hienon näköinen ja rauhallinen, että päätimme jäädä vielä toiseksi yöksi. Kun ilta alkoi hämärtymään, lähdimme iltalenkille katsomaan auringonlaskua läheisen tunturin laelle.
Maisema ulottui kauas Utsjoen suuntaan. Kovettunut hanki olisi houkutellut lähtemään matkaan yötä vasten, mutta päädyimme laskemaan tunturin rinnettä takaisin tulosuuntaan. Alamäen tarjoama vauhti oli metsäsuksilla laskettuna aika ”rajoilla” ja kahden hiihtäjän rimpuilu olisi sivusta seurattuna muistuttanut varmasti jonkinlaista eloonjäämiskamppailua.
Ilta vietettiin kynttilänvalossa korttipelin äärellä. Samalla selailtiin vieraskirjaa ja etsittiin sen sivuilta tuttuja. Monia kiintoisia tarinoita myöhemmin uni kutsui ja nukkumaan käytiin revontulten loimutessa ikkunoista.
Seuraava aamu oli taas tuulinen. Onneksi tällä kertaa matkaa vauhditti rapsakka myötätuuli ja hankikin alkoi kantamaan paremmin.
”Hiihto on kuin tanssia. Jos löytää sopivan rytmin, se on tosi helppoa.”
Istuimme kahvipöydässä juuri uransa lopettaneen kilpahiihtäjän kanssa, joka oli saapunut tuvalle nuori koira mukanaan. Elina oli päättänyt opetella hiihtämään ja minä vastasin voitelusta, ja nyt saatiin arvokkaita vinkkejä molempiin.
Mies oli myös kokenut kalastaja ja tunsi hyvin Kaldoaivin ottipaikat. Rautuja joutuisimme etsimään eri paikasta, mutta harreja olisi hyvät mahdollisuudet saada.
Lähdimme heti kokeilemaan ohjeistetuille paikoille. Kaloja näkyi, mutta emme onnistuneet saamaan yhtään koukkuun.
”Onko tärpännyt?”, kysyi nuori hiihtäjämies tultuaan jäälle.
”Ei vielä. Onkohan meillä tekniikassa joku ongelma?”
”No mikähän siinä, minäpäs kokeilen tuosta.”
Hetken päästä mies veti jäälle kolme isoa harria. Katsoimme toimintaa epäuskoisina. Tässä näytti pätevän sama kuin hiihdossa: Tekniikka ratkaisi. Vaikka suksien voiteluun olisi vuodatettu kansainvälisen tason osaaminen, ei se auttanut, jos ei osannut hiihtää pätkääkään. Pilkittäessä vapaa piti värisyttää tietyllä tavalla. Ja jos kalaa ei heti tullut, kannatti vaihtaa paikkaa.
Pikakurssin jälkeen meilläkin tärppäsi! Harri oli alamittainen, joten se päästettiin takaisin kasvamaan. Vaikka syötävää ei saatu, tämä oli kuitenkin merkittävä edistysaskel.
Astelimme tyytyväisinä takaisin tuvalle. Ihan tavoitteeseen ei päästy, mutta saatujen oppien avulla unelma kyllä vielä toteutuisi.
Iltapäivällä ahkio oli taas pakattu lähtöä varten. Päivälliseksi oli päästy maistamaan hiihtäjämiehen pilkkimää graaviharria.
Paluumatkan edetessä henki alkoi kulkemaan taas paremmin ja rinnassa ollut paino oli poissa. Suksi kulki nyt kevyesti täysikuussa sinertävien hankien poikki.
