Jostain pienestä se taas lähti, olisikohan ollut joku tv-ohjelma tai netissä nähty kuva.
Löysin eräästä kaupasta kiinanlyhtyjä, ja se oli varmaan viimeinen silaus, joka löi suunnitelmat lukkoon.
“Kuules, lähdettäiskö hiihtovaellukselle ensi viikonloppuna?” Vastaus oli selvä kysymättäkin: ”Lähdetään vaan, kiva!”
Starttasimme ystävänpäivän aamuna matkaan jo heti seitsemän jälkeen. Ilmassa oli jännitystä ja epävarmuutta mitä vastassa sattuisikaan odottamaan. Sää oli mukavan talvinen: Pakkasta viitisen astetta ja pieni lumesade teki luonnon koskemattoman näköiseksi.
Hiihto sujui kepeästi hangen päällä. Sukset kantoivat ja ahkio oli onneksi tarkoitettu juuri tämäntyyppiseen maastoon ja kulki perässä huomaamattomasti.
Matkamme taittui kauniin talvisissa maisemissa tuvalle asti. Kamiinaan sytytetty tuli lämmitti pienen mökin nopeasti. Lämpimät, kuivat vaatteet ja ulkona vietetty aika alkoivat kuumottamaan mukavasti poskia. Illan hämärtyessä tuuli ajoi lumisateen ja pilvet pois.
Ulkona oli jo pimeää kun astuimme ulos mökistä. Näky oli mykistävä. Kiristynyt pakkanen puri välittömästi ulos tullessa ja koko taivas oli täyttynyt tuhansilla tähdillä. Järven jäällä seisoessa ja taivasta katsellessa näytti tähtiä tulevan koko ajan lisää. Välillä näimme tähdenlentoja, välillä sateenliittejä.
“Hei tiiätkö? On ihana saada viettää ystävänpäivää täällä sinun ja noiden tähtien kanssa.”
“Oon kyllä ehdottomasti samaa mieltä. Voisitko laittaa sukset jalkaan? Mulla olisi yksi juttu.”
Kävin hakemassa tuvasta öljylyhdyn ja litteän paketin. Laitoimme sukset jalkaan ja hiihdimme keskemmälle järveä. Ojensin paketin ja toivotin suukon kera hyvää ystävänpäivää.
”Mikäs tämä on? Tussi ja kiinanlyhtyjä?”
“Kirjoitetaan niihin meidän haaveet ja lähetetään ne taivaalle tähtien luettaviksi.”
Suuret vaaleanpunaiset lyhdyt kohosivat taivaalle pieniksi pisteiksi tähtien joukkoon.
Hiihdimme öljylyhdyn valossa takaisin tuvalle, missä oli ihanan lämmitä. Lisäsimme kaminaan tulta ja kömmimme makuupusseihimme. Ulkona oleminen, liekkien välke kaminassa takasivat että väsymys iski. Yöllä pakkanen laski lähes 25 asteeseen, mutta tuvassa siitä ei ollut tietoakaan.
Aamulla ikkunasta katsoessani halusin äkkiä pukea ulkovaatteet ja mennä ulos. Nouseva aurinko värjäsi taivasta pastillivärein, ja ohut kuunsirppi loisti kirkkaana edelleen. Niin kaunista, niin hiljaista.
Kiiruhdin tupaan keittämään pannukahvit ja puuron. Kattila suhisi kuumalla liedellä kun sulattelin lunta vedeksi. Söimme, puimme hiihtovaatteet ja pakkasimme ahkion ja paluumatka alkoi.
Aurinko paistoi kirkkaana ja loi hangen pintaan helmeilevän kimalluksen. Hiihtelimme hissukseen katsellen ja ihaillen luonnon ihmeitä. Kelottuneita mäntyjä, punertavia pajunoksia, joissa pajunkissat selvästi odottivat innokkaana pääsyä katsomaan kevättä. Koskemattomia hankia ja sinistä taivasta, missä muutama pilvi teki kauniita kiehkuroita.
Kuinka kaikki murheet unohtuivatkin, kuinka onnekkaita olimmekaan kun saimme nauttia siitä kaikesta.
Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi.
Niin etäällä ei voisi milloinkaan kaks ikuisuutta olla toisistaan, ma linnunrataa etten rakentais, mi yhdistäis ne,—etten nähdä sais, niill’ otsillaan on kirjoitettu mitä.
Ei mulle lännest etääll’ ole itä.
Ei vahvin muuri edessäni kestä,
ei syvin kuilu askeltani estä.
Ei salatuinkaan salaiseksi jää.
Voin nähdä kuolemassa elämää.
Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan. Ja kuinka paljon ystäville saikaan mun suuni puhutuksi puhumatta. Ja hengen kahleetta ja sitojatta ma syksyt, keväät, kesät itse luon. Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon ja auringotkin lahjaks sydämelle.
Tää oikeus on suotu ihmiselle, tää avain salattujen ihmeiden. Mut ani harvat tallettivat sen.
Uuno Kailas