Pysähdyn kauniisti ruudukoidun ikkunan taakse.
Ikkunan takana istuu viiden naisen seurue. Arvioisin kyseessä olevan joko syntymäpäivät, tai ehkä läksiäiset. Tai voi olla, että kyseessä on vain jo perinteeksi muuttunut viikonlopun vietto ystävien kesken. Seison siinä ikkunan edessä, kun takaa ajavat autot pöllyttävät tielle pudonneita ruskaisia kosteita lehtiä, ja mainosvalot värjäävät lehdet välkkymään puna-sini-keltaisina, tiputtaen ne jälleen takaisin maahan.
Siinä seurueessa oli jotain nykymaailmaan ilmestynyttä minä-ajattelua. Kännykät käsissään naiset räpsivät itsestään kuvia, sormet haroivat kiiltäviä hiuksia, ja huulten törröttävä asento näytti siltä kuin mielikuvitusprinssi olisi juuri suutelemassa heitä.
Seisoin siinä ikkunan takana, ja katsoin kuin näytelmää, jossa näyttelijät olisivat juuri astumassa lavalle rooleineen. Mieheni nykäisi kädestäni ja pyysi jatkamaan matkaa hänen kanssaan. Jatkoin, mutta samalla jatkoi mielikuvan pyöritys päässäni.
Vastaan tuli lisää ikkunoita ja lisää ihmisiä. Lisää päälle liimattuja kulisseja, lisää rooliasuisia lavalle astujia. Puristin mieheni kättä lujemmin, ja tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä kädestä, johon saan tarttua. Näin ei ole aina ollut, eikä näin tule aina olemaan.
Ystävältäni saapui viesti jo aamulla ennen kahdeksaa. Minulla on ongelma, kaipaan apuasi, viestissä luki. Miksi olet hereillä, kun sinulla on loma? Kysyn häneltä. Vastaus on yllättävä: Latasin Tinderin enkä malta nukkua. Olen alustavasti sopinut jo yhdeksät treffit, mutta minulla on nyt ongelma. Olen tavannut jo kolme naista, ja jokainen on erittäin kiinnostava tavallaan. Mitä teen?
Rauhoitu nyt ainakin! Töksäytän tylysti. Mikä on pyrkimyksesi tässä massatreffailussa? Korvata laatu määrällä, vai saada kaupungin kovimman pelimiehen maine? Puuskahtelen aamukahvia keittäessäni, mutta mieleeni palaa aika ennen mieheni tapaamista, sitähän se oli. Armotonta hapuilua yksinjäämisen pelossa tarttuen mitä uppoavampiin pelastusrenkaisiin. Omaan hapuiluuni tuli loppu vasta silloin, kun aloin ymmärtää itseäni paremmin. Kuka olin, mitkä olivat arvoni ja mitkä rajani.
Näiden asioiden selkeyttäminen vei minut metsään. Jonkun toisen se voisi viedä harrastajateatterin lavalle, laskuvarjohyppykurssille, reppureissaamaan maailman toiselle puolen tai opiskelemaan uutta ammattia. Minut se sai lähtemään rinkka selässä Karhunkierrokselle, josta löysin mieheni samalta iltanuotiolta.
Siitä alkoi meidän seikkailumme, elämämme. Lukuisia kilometrejä yhdessä metsässä kulkiessa, ja öitä autiotuvissa vietettyämme, on vastaamme tullut suuri määrä ihmisiä ja kohtaamisia. Lapsia, aikuisia, miehiä ja naisia, pariskuntia ja yksin vaeltavia. Kohtaamisia mitä parhaimmassa ympäristössä, joista jokainen olisi alku kiinnostavalle tarinalle. Tarinalle perheestä, jonka isä oli tullut tutuksi kasvoiltaan kaupunkimme eräliikkeestä ja johon törmäsimme ihmeellisiin aikoihin eri puolilla Suomea, ja jonka poika kertoi silmät säihkyen tulevansa isona seikkailijaksi. Tai tarinalle Venäläisestä retkikunnasta, jonka lapinrummuilla höystetty joikuesitys kaikui repoveden jylhien kallioiden äärellä. Tarinalle miehestä, jonka löysimme hortoilemasta sekavana ja aliravittuna Kuusamon metsistä.
Astumme pitkän päivän päätteeksi autiotuvan ovesta sisään. Sisällä on lämmin, ja kynttilät valaisevat tilan. Ihmisiä! Kuuluu iloisen naisen hihkaisu. Vaihtoehtoina oli kuulemma joko kummitukset tai ihmiset, ja olimme se toivotumpi laji. Ihmettelimme yhdessä pakkastaivaalla loimuavia revontulia, ja siitä se alkoi taas uusi tarina kerrottavaksi ja tarina elettäväksi. Alkuun riitti vain se, että teimme sitä mistä nautimme, ja missä omat tarpeemme ja arvomme kohtasivat.
Minulle luonto on antanut keinon löytää omat vahvuuteni ja rajallisuuteni. Tavan kohdata arvoni ja löytää polun kohti itseäni. Samalla olen löytänyt ihmisiä, ystäviä ja kumppanin.
#luonnonomatinder