Kuula tömähtää hiekkakenttään ja taas kuuluu lause; sama mies voitti.
Vaikka todellisuudessa tämä ”sama mies” avasi vasta viikottaisen petanque-pelimme pistetilin. Vitsiä toistellaan läpi koko pelin.
Pelaajamiehet ovat jo eläköityneet tai seisovat sen kynnyksellä. Minä, nuorehko nainen, jolla vielä monia mahdollisuuksia avoinna, kerään kentälle heittämäni kuulat käteeni ja palaan heittopaikalle.
– Milloin olette aloittaneet työuranne? Vastaukset liukuvat 60-70-luvun välille, aikaan jolloin vanhempani eivät edes ymmärtäneet perheen perustamisesta mitään, tai äitini ehkä jotain jos isoäitini toi kätilöntyöhönsä liittyvää tietoa kotiin.
– Millasta rakennusalalla oli silloin? Vastaus tuli kuin yhdestä suusta: Silloin ei ollut koko ajan niin kiire. Tekijöillään oli ammattiylpeytensä, ja se mitä tehtiin, tehtiin kunnolla.
Haluaisitteko työskennellä siinä vai nykyisessä tilanteessa, jos palaisitte työelämään? Kysymykseni alkoivat selvästi mennä liian pitkälle ja keskittyminen ennemmän peliin, joten en saanut vastausta. Ja olihan kysymykseni kieltämättä täysin typerä. Jos elämme nyt, kuinka palaisimme menneeseen?
Näiden asioiden parissa mietiskely on kuluttanut päätäni viime ajat, ehkä jopa vuodet. Tärkein alku ajatukselle on se millaista elämä on nyt. Minulle sanottiin joskus, että ihminen on yhteiskunnalle hyödyllinen vain tekemällä joko kovasti töitä tai lapsia. Minä valitsin työn.
No siinä työtä tehdessä aloin ymmärtää, ettei pääni toimi samalla lailla kuin monen työyhteisössäni olevan. Aistin, mietin, tunsin, koin, kipuilin ja väsyin. Väsyin todella, aivoni löivät tyhjää. Töissä hiivin syrjäisempään kohtaan maalaamaan, että sain vain rauhassa itkeä sitä että olin niin väsynyt, loppu, kaput, the end.
Vaihtoehtona sille että olisin maannut pomoni tilipussin turvin kotona lepäämässä, tuskaillen että mitäpä nyt muut ajattelevat makoilustani, päädyin ratkaisuun irtisanoa vakityöni ja koittaa saada vireystilani normaalimmalle tasolle, mutta…koska itse olen itseni pahin vihollinen, huomasin ettei tälläinen elämästä nautiskelu sovikkaan nyky-yhteiskunnalle. Se että tulen toimeen vähällä, ei riittänyt selitykseksi niille jäljellä olevien pankkikonttoreiden kanssa avioliittoa elävien työmiesten maailmankuvaan.
Aloitin työt suurehkolla työmaalla. Kun monen tunnin perehdytyksien jälkeen seisoin läpikotaisin huomioväreihin ja heijastimiin sonnustautuneena työmaapäälikön edessä kuuntelemassa työajan olevan kahdeksan tuntia, mielellään enemmän, mietin kultaista 60-lukua. Setäni sanonta tuli mieleeni; Kiirehtimällä tulee vain kuspäisiä lapsia.
Lenkkeillessäni naispuoleisen ammattikaimani kanssa keskustelemme työstä, sen haasteista, ja siitä miksi teemme sitä. Minulle teki hyvää saada sanoa ääneen kuinka väsynyt olen, mutta kuinka nautin siitä mitä sain tehdä. Hänen tilanteensa on erilainen. Nuoruuden energiassaan räikeän punaiset hiukset ponihännällä huojuessa hän kertoi tilanteensa olevan epäreilu. Jokakesäinen pätkätyö ei ollut mahdollistanut kesälomaa sitten peruskoulun. Yritykset käyttävät tekijöitään kuin monopolipelinappuloina laudallaan, jossa rakennustyöt ovat inhimillisyyttä suuremmassa roolissa. Varmuus tulevasta puuttuu täysin. Tällainen toiminta aiheuttaa kaaosta, jonka eräs toimintaterapeutti muotoili lauseeksi; tyttärenne kirjahylly on vain hieman sekaisin.
Työmaan sosiaalitilassa istuu mies, joka tauon edetessä selailee älylaitettaan hymy kasvoillaan. Niillä kasvoilla ei näkynyt väsymystä, katkeruutta tai muutakaan normaalia, vain hymy.
Sateen yllättäessä pakenimme samaan koppiin ja kysyin. Mistä sinun hymysi johtuu? Tiivistettynä vastaus oli tämä: Elämä on lahja, ei rangaistus. Toki tämän oivaltamiseen oli tarvittu reppureissaamista, elämän arvojen uudelleen asettelua ja rohkeutta, rohkeutta olla erilainen. Itsensä näköinen.