”Se kävi vissiin jossain kasettilataamossa.”
Nyökkään vaivautuneesti ja mieleeni vyöryy viha. Haluaisin kysyä tältä tapaamaltani entiseltä työkaveriltani, että olisiko ollut parempi ettei tämä ”latausta” kaipaava henkilö olisikaan hakenut apua?
Pysyn hiljaa, koska pelkään paljastuvani että minäkin kävin lataamossa, käyn edelleen. Ahdistun tästä ivasta jonka lähes tuntematon ihminen latoo ilmaan.
Talvi oli ollut todella rankka, tai toisaalta ne muutamat vuodet ennen sitä. Talvella kaikki vaan petti. Usko itseeni, usko elämään. Oli pakko hakea apua. Päivä kerrallaan opettelin elämään uudelleen, voittamaan valtavat pelot, sietämään ahdistusta, astumaan ulos neljän seinän sisältä, ja luottamaan että elämä kantaa ja on elämisen arvoista.
Pikku hiljaa sain kiinni elämästä, mutta jouduin käymään asia kerrallaan läpi mitä haluan ja mitä en. Mikä on muiden luomaa odotusta, mikä ”koska se vaan menee niin”-ajatusta. Eräs tuttuni sanoi että kirjoita itsellesi kirje viiden vuoden päähän, kirje että mitä sinulle kuuluu silloin. Pidin ehdotusta hieman typeränä, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa. Viisi vuotta tuntui pitkälle ajalle, joten kirjoitin neljän vuoden päähän.
Mitä minulle kuuluu nyt?
Olen 33-vuotias. Seurustelen ihanan ja älykkään miehen kanssa. Olemme matkustelleet aika paljon ja parasta meissä on spontaanisuus. Olen edelleen töissä maalarina. Ostimme vanhan talon jota kunnostamme ja meillä on koira, tulemme taloudellisesti ihan hyvin toimeen. Nautin arjesta, vapaa aamuista sängyssä loikoillen ja aikaan saannoksien ihastelusta kahvikuppi kädessä. Käymme yhdessä kiertämässä kirpputoreja ja teemme kotiimme löydöistä erilaisia ratkaisuja. Nautin kun saan tehdä kotiaskareita ja toinen arvostaa ja auttaa. Olen oppinut elämässä paljon kokemistani asioista ja olen onnellinen. Olen pysynyt terveenä ja huolehtinut itsestäni. Käymme kesäisin vaeltamassa ja talvella hiihtämässä. Kävimme Sveitsissäkin pyörähtämässä. Nautin ja olen onnellinen tässä ja nyt.
Rakkaudella Elina
Suljin kirjeen kirjekuoreen ja laitoin päiväkirjani väliin.
Tuon kirjeen sulkemisesta on tänään päivälleen neljä vuotta. Kymmenen päivää myöhemmin kirjeen kirjoittamisesta lähdin ystäväni kanssa vaeltamaan, ja sillä reissulla tapasin Jarnon. Tapasin tuon ihanan ja älykkään miehen jonka kanssa spontaanisti reissaamme, vaellamme ja hiihdämme. Tuon ihmisen joka arvostaa ja auttaa. Tuon ihmisen jonka kanssa tunsin oloni turvalliseksi lähteä myös pyörähtämään Sveitsissä. Taloa ja koiraa meillä ei ole, ei edes yhteistä osoitetta, mutta hetkeäkään ensi tapaamisemme jälkeen en ole ollut yksinäinen.
Talon ja koiran voi hankkia lähes jokainen, mutta ihmistä joka arvostaa vahvuuksiasi ja tukee heikkouksia on mahdotonta ostaa. Opettelen edelleen elämään pelkojeni ja ahdistuksieni kanssa, opettelen edelleen luottamaan että elämä kantaa, mutta nyt se on paljon helpompaa kun vierellä on ihminen joka auttaa takaisin ylös kun kaadun.
Jos nyt kirjoittaisin kirjeen itselleni neljän vuoden päähän siinä lukisi:
Kiitos kun saan olla minä. Rakkaudella Elina.
