Aamu odotti vielä valkenemistaan, kun kiipesimme ylöspäin koivumetsän hämärässä.
Maa muuttui vähitellen lumiseksi. Pääsisiköhän tästä enää ylemmäs? Loivemman osuuden jälkeen seinämä jyrkkeni, mutta kallioinen rinne oli paikoitellen sula. Vaikutti siltä, että reitti ylemmäs olisi kuitenkin löydettävissä.
Lumi ja jää näyttivät tekevän kaikki reitit liian vaikeiksi kiivetä ilman kiipeilyvarusteita. Alhaalta viattomalta vaikuttaneen nyppylän huippu alkoi tuntumaan saavuttamattomalta. Pitkään jatkuneen pimeyden jälkeen aamuauringossa kylpevät lumihuippuiset tunturit ja toisella puolella aukeava merimaisema tuntuivat kuitenkin virkistävältä palkinnolta tähän astisesta kiipeilystä.
Päätimme kokeilla vielä. Löytyisikö reitti huipulle oikaisemalla suoraan vuoren vasemmalta puolelta, missä rinne oli jyrkempi mutta näytti sulalta?
Lyhyen tiedustelun jälkeen näytti siltä, että tätä kautta olisi liian vaarallista mennä edemmäs. Ylempää rinteestä näimme kuitenkin mahdollisen reitin, joka kulki pitkin lumiharjannetta välttäen liukkaimmat kalliot, jotka olivat aiemmin estäneet etenemisen. Jatkoimme pitkin lumiharjannetta koko ajan varmistaen, että myös takaisin alas pääsisi turvallisesti.
Aurinko tuli esiin vuoren takaa vielä hetkeksi ennen kuin kaamos veisi sen mukanaan. Tuntureiden välinen sola täyttyi suloisesta valosta, jonka jokaisen säteen hamstrasimme sieluihimme varastoksi pimeää aikaa varten.
Olimme nyt päässeet loppunousua edeltävälle tasanteelle, josta saatoimme ihailla ympäröivän vuoriston jylhyyttä ja arvioida edessä olevaa loppunousua. Ehkä tällaiselta on voinut tuntua muinaisista naparetkeilijöistä ja vuorikiipeilijöistä heidän etsiessä tietään yhä pidemmälle ja korkeammalle? Emme olleet naparetkellä tai korkealla vuorella, tämä oli meille sopivampi seikkailu.
Huipulle johtava seinämä kohosi edessämme noin 45 asteen kulmassa. Tasaista lumikenttää jatkui pari sataa metriä ja pohdimme, olisiko rinteessä lumivyöryriskiä. Tiukkaan pakkautunutta lunta oli kuitenkin vain vähän ja se oli ankkuroitunut tiukasti rinteen isoihin lohkareisiin. Päätimme, että sitä pitkin oli turvallista edetä.
Jalka upposi lumeen, olimme onnekkaita. Liukkaat kivet ja kalliot olivat jääneet piiloon lumen alle ja jokainen jalansija tuntui tukevalta. Pääsimme vähän kerrallaan ylemmäs. Viimeiset metrit huipulle kiivettiin nelin kontin. Huipulla lämmin kaakao ja voileivät maistuivat makoisilta aikamoisissa maisemissa 782 metriä merenpinnan yläpuolelta, jonka tasalta olimme aamulla lähteneet liikkeelle.
Huipulta lähdettäessä laskeutuminen pitkin lumista harjannetta oli helppoa. Alku mentiin sujuvasti liukumäkeä, mutta hiukan alempana valon jo hiipuessa lumen muodoista oli enää vaikea päätellä rinteen jyrkkyyttä ja pinnan muotoja. Varoimme umpikujaan ajautumista, sillä ylhäältä käsin ei nähnyt mitä alempana rinteessä odotti.
Lähtiessämme matkaan aamulla, olimme tapamme mukaan lyöneet vetoa, kuinka pitkä päivän retkestä tulisi. Elinan veikkaus oli ollut viisi tuntia, kun itse veikkasin avatessani ylintä nappia, että selviäisimme takaisin autolle kahdessa tunnissa. Niinpä kellon näyttäessä jo nyt viittä tuntia, pääsisin taas kokkaamaan illallisen.
Pientä liukumäkeä ja muutamia liukastumisia lukuunottamatta pääsimme turvallisesti meren pinnalle ja lähdimme suuntaamaan kohti uusia seikkailuja.