Elinan reissupäiväkirja 11. – 15.12.2021
Tänään menisimme Sisiliaan, reissun eteläisimpään pisteeseen.
Oli kulunut neljä viikkoa reissussa, aika oli mennyt tosi nopeasti.
Aamu oli vielä vähän harmaa sateiden jälkeen. En nukkunut kovin hyvin koko yönä. Yöllä oli edessä olleesta puusta katkennut oksa meidän automme konepellille, muttei siitä ollut aiheutunut mitään vahinkoa.
Jarno kävi kysymässä huoltoasemalta lauttalippuja, mutta työntekijä kertoi vaatimattomalla englannin kielen taidollaan, että liput oli ostettava netistä.
Aiempi selailu oli näyttänyt lippujen hinnan olevan noin 70 € / suunta. Myyjän näyttämästä osoitteesta löytyi onneksi hieman edullisempia hintoja. Siellä oli vaihtoehto, että meno-paluu, jossa paluu kolmen päivän sisällä, maksaa yhteensä 53 €. Valitsimme sen.
Siivoilin hieman autoa ja itseäni, ja aamupalan jälkeen lähdimme lautalle. Jouduimme odottamaan lauttaa 40 minuuttia, koska edellinen oli juuri lähtenyt. Liikennettä valvoivat ”sotilaspoliisit”, jotka tulivat luoksemme. Ensin he pyysivät koronapassit. Kumpikaan ei osannut englantia. Seuraavaksi he pyysivät jotain dokumenttia, joten annoin heille rekisteriotteen. Seuraavaksi he pyysivät minulta dokumenttia ja kysyin ”Passport?”, ja he nyökyttelivät ja sanoivat ”Si si”. Sitten Jarnolta pyydettiin dokumenttia ja kysyin ”Driver’s license?”, ja taas kuului ”Si si”.
He ottivat dokumentit, sanoivat ”Momento”, ja menivät autoonsa. En tiedä mitä tarkastelemaan, mutta sinne he suuntasivat dokumenttien kanssa. Meni ehkä viisi minuuttia ja pian saimme paperimme takaisin.
Neuloin odotellessa ja kohta pääsimme ajamaan lauttaan. Tympääntyneen näköiset miehet ohjailivat meidät oikeisiin riveihin autossa. Lautta keinahti rekkojen ajaessa sisälle. Minä istuin autossa neulomassa kuin tatti. Jarno meni ulos kuvaamaan. Tulin aalloista huonovointiseksi. Paluumatkalla täytyneen mennä ulos hengittelemään.
Matka kesti noin 20 minuuttia ja lautta kiersi Messinan eteläpuolelle pois kaupungista. Lautalta ulosajo oli kuoppaista tietä. Valtavia reikiä vähän väliä. Päätimme ajaa rantatietä pitkin ja vastaan tulikin mukavan näköinen rantaviiva, johon laitoimme auton parkkiin.
Jarno suuntasi välittömästi uimaan. Ulkona oli varmaankin +15 ja veden lämpö samaa luokkaa. Minä keräilin vaaleanpunaisia aaltojen silottamia kiviä.
Autolla teimme salaattia ja saimme hyvin ”lopetettua” vanhaksi meneviä ruokia. Tarkistimme, että sunnuntaina kaupat eivät olleet auki, paitsi yksi supermarket. Lähdimme siis kauppaan, jonka parkkipaikalla oli valtava ruuhka ja kohina. Saimme onneksi Ellin parkkiin. Kauppa ei ollut kummoinen emmekä löytäneet juuri mitään ostettavaa.
Jatkoimme rantatietä eteenpäin, mistä olimme jo kerran ajaneet. Tie oli paikoin monttuinen, mutta todella hiljainen. Syy selvisi, kun vastaan tulivat betoniporsaat ja puomit. Tie oli suljettu toistaiseksi ja eipä auttanut kun taas ajaa takaisin marketille asti.
Tankkasimme matkalla, koska siinä oli edullisin siihen mennessä näkynyt asema, 1,567€ / litra. Ajoimme tietullilliselle päätielle. Tie oli onneksi paremmassa kunnossa. Kun käännyimme tieltä pois, maksoi tulli 3,40 €, eli ei juuri mitään.
Lähdimme nousemaan vuorelle Milo-nimiseen kylään. Tie mutkitteli jyrkästi ylöspäin. Kohta pilvien takaa kurkisti luminen vuorenhuippu. Etna.
Pääsimme perille kylään ja laitoimme auton parkkiin kirkon eteen. Vieressä oli Jarnon ennalta katsoma pyörävuokraamo, josta ajattelimme vuokrata sähköpyörät ja lähteä niiden avulla tutustumaan Etnan rinteisiin. Pyöräily olisi kuitenkin vasta huomenna maanantaina.
Ilma selkeästi viileni ylhäällä. Kävimme näköalatasanteella katsomassa auringonlaskua. Etna pysyi edelleen osittain pilvien takana. Näköalapaikalla kulki kulkukoira, iso ruskea lyhytkarvainen koira, jonka katse kyllä vetosi jonnekin todella syvälle. Olisin ollut täysin valmis ottamaan hänet koirakseni. Hän kiersi jokaisen tasanteella olevan ihmisen läheisyyteen, pysähtyi ja katsoi silmiin ja ellei katseella irronnut ruokaa tai rapsutuksia, hän siirtyi seuraavan luokse. Hellyttävä tapaus.
Kävimme pienessä kahvilassa kurkkaamassa, jos sieltä saisi ruokaa, mutta tarjolla oli oikeastaan vain makeaa syötävää. Kun ajoimme kirkon pihaan, oli koko piha tyhjä. Vain hetki sen jälkeen alkoi melkoinen kuhina. Selvisi, että kirkossa oli alkamassa kai adventtihartaus.
Teimme autossa pasta bolognesea, josta tuli todella hyvää. Kirkon kellot soivat tiuhaan ja päätimme mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu. Palvelus oli jo alkanut. Livahdimme sisään samalla ovenavauksella myöhässä osallistuvan perheen kanssa.
Kirkossa oli yllättävän valoisaa, ei sellaista harrasta ja hämärää mitä olisin odottanut. Jokaisella seinustalla oli alttari, joita koristivat valtavat kukka-asetelmat sekä valkoiset orkideat.
Pappi seisoi puhujan pöntössä ja puhui mikin kautta niin lujaa, että se meinasi käydä korviin. Puhujan kädet ja äänen voimakkuuksilla ja paineilla saatiin saarnaan huomattavasti enemmän elävyyttä, kuin suomalaisissa hartaissa adventtipalveluksissa.
Seuraavaksi pappi astui alas puhujan pöntöstä, tempaisi violetin kappansa pois päältä ja pyysi tuomaan lapsen eteen. Äiti toi parikuukautisen vauvansa papin eteen ja siinä vaiheessa katsoimme toisiamme, että olimmekohan vain menneet jonkun ristiäisiin? Seurailin muita paikalla olijoita ja veikkasin, että kyseessä oli normaali adventtijumalanpalvelus, jonka yhteydessä lapsi kastettiin. ”Melissalle” annettiin siunauksia koko kyläyhteisön kesken.
Muutama virsi kuunneltiin, mutta kun pappi alkoi jakamaan ehtoollista, niin livahdimme ulos. Mielenkiintoista, mutta kyllä meitä vähän myös nauratti, kun tulimme ulos.
Menimme paikalliseen kahvilaan, siihen samaan missä piipahdimme aiemmin. Meitä katsottiin todella kummeksuen. Kaksi miestä joi paukkuja baaritiskillä. Pari miestä istui kauempana pöydän ääressä. Tunnelma oli kuumottava ja huvittava. Ostimme pari keksiä ja espresson. Tyttö palveli meitä ja oven suussa istuva mies toimi rahastajana. Menimme peräpöytään istumaan ja juomaan kahviamme.
Kahvittelun jälkeen palasimme autolle. Jarno lähti vielä lenkille ja minulla väsytti todella kovasti. Makasin sängyssä ja olin juuri nukahtamassa, kun Jarno tuli takaisin. Taikatalven jälkeen nukahdin ja nukuin aamuun saakka.
Yö oli rauhallinen, vaikka illalla mietin soittaako kirkon kellot läpi yön, eivät soittaneet. Päivä alkoi valaistumaan ja Jarno oli lähdössä lenkille. Oven suusta kuului ”Oijoi!”, joten minäkin pomppasin ylös. Etna oli nyt kokonaan näkyvissä.
Lähdimme yhdessä aamulenkille ja kiipesimme katua pitkin ylemmäs Etnalle päin. Sen päältä tuli hieman höyryä, mutta muuten se oli oikein kauniin ja rauhallisen näköinen. Sen huippu oli noin kilometrin matkalta lumen peitossa.
Kävelimme pienen lenkin ja palasimme autolle. Jarnolla alkoivat työt. Söimme aamupalan ja pyöräfirmasta tuli viesti, että valitettavasti maanantaina ei onnistunut saada pyöriä, mutta tiistaina he olisivat tavattavissa. Siispä teimme suunnitelmat uusiksi.
Jarno kävi lähellä olevassa turisti-infossa ja siellä nainen osasi kertoa, että yleensä Etnalla ei ole tähän aikaan noin paljoa lunta, että tilanne oli hyvin poikkeuksellinen. Olin saanut päähäni, että haluan pesettää pyykit, joten lähdimme etsimään pesulaa. Löysimmekin sen, mutta se oli kalliimpi kuin ajattelin, joten luovuin pesuaikeista. Mitäs sitten?
Sovimme, että ajelemme saaren eteläkärkeen ja koitamme tulla sieltä toista tietä pois. Tietulli maksoi 50 senttiä ja olisimme olleet valmiita maksamaan enemmänkin, jos tiet vain olisivat olleet joistain kohdin paremmassa kunnossa.
Ajelimme kohti etelää ja selvästi tämä Sisilia oli hieman parempiosaista kuin Manner-Italian eteläinen osa. Vaikka täälläkin on valtavasti paikoin roskaa, silti perusilmeeltään on täällä asiat paremmin.
Noton kohdalla lähdimme suuntaamaan rantaan, mutta Googlesta katsomani raunionähtävyys oli juuri sulkeutumassa, eikä alueelle enää päässyt.
Jatkoimme kohti Pozzalloa. Ajoimme sinne maatilojen halki ja maisema muuttui aivan erilaiseksi kuin missään aiemmin. Appelsiini- ja sitruunapuita kasvoi kauniissa riveissä. Maisema kumpuili selkeän näköisenä ja kaikkialla oli vehreää.
Pääsimme Pozzalloon, pakkasimme uimakamppeet reppuun ja lähdimme rantaan. Pitkä hiekkaranta oli pitkälle matalaa. Hiekka pyörähti kaukaa aallon mukana rantaveteen, joten oli turha mennä sotkemaan itseään hiekkaan. Tarkistin vielä, että olisivatko rannan suihkupisteet auki, mutta ne olivat kaikki suljettu talveksi. Siispä tyydyimme vain rannalla kävelyyn ja pelleilyyn.
Olimme nyt reissumme eteläisimmässä pisteessä ja tästä kaikki ylöspäin olisi kotimatkaa. Hullu tunne, mutta kuukausi tässä oli nyt reissattu.
Rantakävelyn jälkeen haimme kahvilasta cappuccinot ja paistoksen, jonka sisällä oli kai perunaa ja kasviksia, sekä tortilla tyyppisen kääreen, joka maistui lasagnelle. Menimme ruokien kanssa autoon ja Jarno haki vielä gelateriasta jäätelöä jälkiruuaksi.
Ajelimme toista reittiä pitkin takaisin Milon kylään. Aurinko laski, eikä paluumatkalla ollut juuri sen vuoksi nähtävää. Välillä kylät näkyivät valomerinä ja sitten hetken oli taas pimeämpää.
Ennen kun lähdimme nousemaan kohti Miloa, havaitsimme että Etnan rinteellä valuu laavaa. Emme heti tietysti uskoneet sen olevan sitä, mutta kyllä, rinteellä näkyi kaistale oranssina hehkuvaa kiviainesta. Minun oli pakko soittaa heti Suomeen ja kertoa tästä ihmeestä, onneksi Jarno sai siitä kuvan todisteeksi.
Pääsimme Miloon ja laitoimme auton samaan parkkiin kuin edellisenäkin yönä. Minä kömmin nukkumaan ja Jarno kävi vielä kameran kanssa pienen lenkin, jotta olisi saanut kuvan laavavanasta, mutta se jäi notkelman taakse piiloon. Olin niin väsynyt, että taikatalvet jäivät nyt välistä.
Yöllä heräsin ensin ihmisten ääniin. Joku porukka oli parkkipaikalla ja he puhuivat kovaan ääneen. Seuraavaksi heräsin pari kertaan yllättävän koviin äkillisiin tuulen puuskiin, jotka heilauttivat autoa.
Yö oli lämpimämpi kuin edellinen. Aamulla Jarno käväisi lenkillä ja minä laittelin viestiä Suomeen, että laava oli jättänyt meidät yöllä rauhaan. Söimme aamupuuron ja joimme kahvit.
Kello 9.30 paikallista aikaa lähdimme viereiseen pyörävuokraamoon. Omistaja oli mukava ja puhui hyvää englantia. Saimme pyörät ja kypärät sekä vinkin reitistä, missä kannattaisi käydä. Päiväksi kaksi sähköpyörää maksoi 70 €.
Lähdimme nousemaan asfalttiteitä pitkin Etnan rinnettä ylemmäs. Tiet kiemurtelivat ja nousivat melko jyrkästi ylöspäin. Minua helpotti ajatus, ettei Elliä tarvinnut rääkätä niillä nousuilla, tai lähinnä tulevilla laskuilla.
Jossain vaiheessa lunta alkoi olemaan myös teiden reunoilla. Ajoimme 1750 metrin korkeuteen ja siellä oli näköalapaikka sekä ravintola. Olisimme syöneet mutta keittiö oli vielä kiinni. Otimme cappuccinot ja marjapiirakan palaset. Näyttämällä koronapassia saimme istua sisällä. Ulkona oli nätti ilma mutta todella tuulinen ja sen takia kylmä. Sisällä olo kosteissa vaatteissa oli kiva vaihtoehto.
Syötyämme katselimme maisemia ulkona ja kuvasimme Etnaa. Kohta valkoisen savun lisäksi alkoi sieltä tulla myös harmaita savupilviä. Ajattelimme sen olevan aivan normaalia.
Lähdimme laskettelemaan alaspäin ja paluu oli vauhdikasta ja kylmää. Vaikka meillä oli villapaidat, pipot ja lapaset, piti minun välillä pysähtyä lämmittelemään viimassa viilentyneitä sormia. Kohdissa, joissa lumen sulamisvedet valuivat tielle roiskui rapa oikein kunnolla. Kävimme pienen lenkin kiertämässä metsään menevällä polulla, jos sieltä olisi löytynyt toista reittiä mutta päätimme palata takaisin ajotielle. Matkalla näkyi valtava ränni missä laava oli joskus valunut alas peittäen alleen kaiken. Vaikuttava näky.
Alemmas tullessa keli ja viima lämpenivät. Pääsimme takaisin vuokraamolle ja mies kysyi ensimmäisenä, näimmekö savupilven Etnalla. Nyökkäsimme ja hän kertoi, ettei se ole normaalia aktiivisuutta, vaan kyseessä on tuhkapilvi, joka kasvattaa Etnan korkeutta kerta toisensa jälkeen. Rupesimme kuvaamaan Etnaa ja tosiaan, harmaa tuhkapilvi vain kasvoi kasvamistaan. Vaikuttava näky.
Lähdimme kiertämään Etnaa. Ajelimme pikkukylien läpi ja koitimme samalla etsiä auki olevaa ravintolaa. Oli siesta, joten kaikki paikat olivat kiinni. Ajelimme ja mutkittelimme. Onneksi tiet olivat kohtuullisessa kunnossa. Etna pysyi koko ajan oikealla puolellamme ja pystyimme seuraamaan sen muutoksia. Välillä tuhkapilvi näkyi selkeämmin ja välillä se jäi oman pilvensä peittoon. Samalla näimme todella vaikuttavan auringonlaskun. Taivas värjäsi vuoriston eri sävyisiin kaistaleisiinsa.
Ajoimme pieneen Bronte-nimiseen kylään, jota vuokraamon mies suositteli. Laitoimme auton parkkiin ja koitimme taas löytää ruokaa. Kahviloita oli, muttei niissä ollut oikein mitään kunnon ruokaa. Kävimme eräässä kanapaikassa, jossa kanavartaat pyörivät puu-uunissa. Olisimme ostaneet kanan ja ranskalaisia, mutta asiakkaana olevan tytön ja myyjän yhteistulkkauksella selvisi, että kanat olivat vielä raakoja ja tulisivat myyntiin vasta myöhemmin.
Palasimme autolle tyhjin vatsoin ja söimme välipalaksi mysliä. Jatkoimme jälleen matkaa. Katselimme tienposkesta levikkeitä, muttei nukkumiseen soveltuvia tullut vastaan. Eräässä kylässä kävimme viinikaupassa. Jarno oli päättänyt, että haluaa ostaa Milon kylässä tehtyä viiniä. Kauppa oli kallis, pullojen hinnat pyörivät 20 € – 200 €:n välillä. Milon viiniä löytyi ja Jarno valkkasi niistä edullisimman 25 € arvoisen. Se kuulemma juodaan, kun vietämme Suomessa joulun jälkeisiä. Ravintolaa ei edelleenkään löytynyt.
Jarnolla oli villapaita päällä ja autossa alkoi olla tuskallisen kuuma. Autoja puski jatkuvasti perässä. Seuraavassa kylässä Jarno veti auton tien viereen ja sanoi, että nyt on pakko pitää paussi, kun on niin kuumaa ja hektistä. Juuri sillä kohdalla oli hyvän näköinen pizzeria ja niinpä menimme sisään tilaamaan ruuat.
Ravintola oli sisältä siisti ja siellä oli oikea kiviuuni missä pizzat paistettiin. Otimme ruuat mukaan ja menimme autoon syömään. Ai että ne maistuvatkin hyvälle nälkäisinä, juuri uunista tulleina. Emme tosiaan olleet oikein syöneet mitään koko päivänä pyöräilyn jälkeen. Pyörälenkillä kuitenkin ylöspäin matkaa oli kertynyt 18 km ja yhteensä 37 km, josta nousua 1132 metriä. Reitin korkein piste oli 1798 metriä ja alas tullessa huippunopeus 48 km/h.
Söimme ja kellahdimme ruuan päätteeksi pedille pitkälleen. Pizzerian omistajat kävivät vuoron perään ravintolan ovella kurkkimassa meitä ja näky taisi naurattaa. Siihen olisi voinut nukahtaa, mutta päätimme edelleen jatkaa matkaa. Luimme paikallisuutisista, että lentokenttä oli suljettu tuhkapilven takia. Etna oli kuulemma aktivoitunut, muttei merkkejä maan tärähtelystä ei ollut ja siitä syystä ei myöskään äkillistä vaaraa purkauksesta.
Näin yön pimeydessä laavaa aivan Etnan huipulla, mutten samanlaista valumaa kuin edellisenä iltana. Jatkoimme matkaa ja halusin että suuntaamme Taorminaa päin, jossa Äiti ja isäpuoleni olivat joskus vierailleet. Jossain kohtaa tiessä tuli levike ja siihen jäimme yöksi. Ei taikatalvea tänäkään iltana, uni tuli liian nopeasti.
Heräsimme ennen kelloa ja kun raotti verhon sai ihailla ”afrikkalaista” auringonnousua. Olimme sen verran ylhäällä, että maisemat alas merelle olivat todella kauniit. Ajoimme Naksosiin meren rannalle ja laitoimme automme parkkiin saksalaisen camperin perään kadun varteen.
Söimme aamupalaa ja aurinko lämmitti ihan todella, oli selvästi tulossa lämmin päivä. Jarno teki joulukorttia töihin ja se tuntui itsestä vähän huvittavalta, koska siinä hetkessä oli kesäisempi tunnelma kuin monesti suomessa kesällä yleensäkään.
Campperistä tuli ulos noin 60-vuotias nainen koiran kanssa ja lähti lenkille. Yllättävää, koska ajattelin tietenkin, että sillä reissaa noin 40-vuotias pariskunta. Ihailtavaa että aina voi lähteä ja matkustaminen koiran kanssa antaa varmasti paljon koettavaa.
Aamupalan jälkeen lähdimme kävelemään rannalle ja päätimme mennä uimaan. Vesi oli viileää, mutta ei kylmää. Aallot oli mukavat ja ranta siisti. Vesi oli todella suolaista. Ihmiset oikein pysähtyivät ihmettelemään uintia, ei selvästikään heille arkista.
Taorminaan vievä tie oli kiemurainen, jyrkkä ja kapea. Näky oli kuitenkin todella hieno. Alhaalla kimalsi turkoosina laguuni ja rinteessä kasvoi paljon kukkivia pensaita ja palmuja. Paikka oli selvästi turisteille suunnattu. Siisti, ja ravintoloita oli paljon erilaisia. Vaatekauppoja ja keramiikkamyymälöitä oli useita kadun varressa. Ymmärrän kyllä, että ihmiset tulevat sinne lomalle ja tulisin varmaan itsekin. Mielikuva italiasta kokonaisuudessaan vaan jää tuollaisessa kohteessa erilaiseksi.
Istuimme ravintolaan ja tilasimme oluen. Oli kiva istuskella terassilla ja seurailla mitä ympärillä tapahtuu. Jarno kävi maksamassa oluen lähtiessä ja selvästi olimme turistipaikassa, sillä pieni olut maksoi 4,50 €.
Autolla söimme edellisen illan pizzat loppuun ja lähdimme ajamaan kohti Messinaa. Kävimme vielä kaupassa ostamassa sisilialaisia viinejä ja minä ostin Limoncelloa.
Menimme lauttajonoon. Siellä oli jonossa menossa lauttaan paljon rekkoja. Jouduimme odottelemaan varmaan kaikkiaan lähes tunnin. Lautan chekkaus tapahtui luukun kautta, joka oli aivan luvattoman korkealla henkilöautolle. Luukusta näytettiin koronapassia ja lauttalippua. Homma ei mennyt aivan mutkattomasti, mutta lopulta kaikki onnistui ja pääsimme lauttaan.
Samalla lautalla oli neljä henkilöautoa ja varmaan 20 rekkaa. Yksi henkilöautoista oli poliisien vankien kuljetusauto. Kuumottavaa ja ehdinkin kuvitella, kuinka he vangit kaappaisivat lautan ja ajelehtisimme kauas Afrikkaan. No onneksi näin ei käynyt, vaan nautimme auringosta ja merinäköalasta yläkannella istuskellen.
Tällä kertaa jopa oikein nautin kyydistä, eikä pahaa oloa ehtinyt tulla. Raitis ilma varmasti auttoi osaltaan.
Pääsimme rantaan ja lähdimme ajamaan isoa tietä kohti Italian jalkapohjaa ja korkoa Tarantoon. Meren ranta kulki nyt koko ajan oikealla puolellamme, kun lähdimme kiertämään Italian toista rantaa. Maisema muuttui melkoisesti Sisiliasta. Roskakasoja alkoi olla teiden varsilla todella paljon ja vastaan tuli kokonaisia aution oloisia kyliä, joissa taloissa ei ollut ikkunoita tai ovia. Aivan kun aavekaupunkeja.
Tunnelma oli jotenkin karmiva. Ajoimme vain kiireellä ohi. Maisema vasemmalla puolen oli kumpuilevaa ja kaunista. Kesäisyys alkoi muuttamaan hieman ruskaisemmaksi. Pikkuhiljaa kylät alkoivat näyttämään eloisimmilta ja siistimmiltä.
Eräässä pysähdyimme ja kävimme etsimässä gelateriaa. Jäätelön myynti oli selvästi tauolla näin talviaikaan. Saimme kadulla paljon taas katseita. Vaihdoimme kuskia ja minä ajelin seuraavaksi.
Vähän matkaa päästyämme näin gelaterian jäätelökuppien vilahtavan erään liikkeen näyteikkunassa. Pysäytin auton keskelle katua ja käskin Jarnon käydä ostoksilla, kun minä koittaisin sijoitella auton paremmin kadunvarteen. Kohta Jarno tulikin jäätelökupin ja keksìn kanssa autolle. Liikkeessä oli ollut ystävällinen palvelu ja kahden maun jäätelössä oli kai rommi- tai melonijäätelöä ja suklaakeksimurujäätelöä, keksi säästettiin aamuksi.
Alkoi olla hämärää, jolloin minulla ajaminen muuttuu lähes mahdottomaksi huonon hämäränäön takia. Aloimme etsimään yöpaikkaa ja löysimmekin merenrannalta suuren tyhjillään olevan parkkipaikan, jossa varmasti olisi kesällä ruuhkaa rantalomien aikaan.
Heti parkkiin päästyämme minä kömmin sänkyyn. En edes ajatellut, että kello oli vasta vähän yli seitsemän illalla. Jarno koitti hissukseen tehdä omia juttujaan, huonolla menestyksellä. Rapina ja valon vilahtelu piti minutkin hereillä. Jarnoa ei nukuttanut vielä yhtään ja ymmärrän tilanteen piinaavuuden, kun pitäisi olla liikkumatta eikä väsytä. Onneksi Jarnollekin tuli uni ja nukuimme pitkälle aamuun.
Tarina jatkuu seuraavassa osassa!