Herään aamulla kaupunkikotini vaaleasta makuuhuoneesta.
Siirrän verhoja sivummalle ja näen lipun liehuvan naapuritalon tangossa auringon paistaessa vielä matalalta. Kaadan kuppiini tuoreen kahvin ja nuuhkaisen pöydälläni olevaa ruusukimppua. Avaan suklaakalenterin kuudennen luukun.
Yö on kylmä, pakkanen on laskemassa. Onneksi saimme varusteet kuiviksi tulien äärellä. Silti monet ovat saaneet paleltumia ja väsymys panee mielet sekaisin. Kuu ja tähtitaivas valaisevat talvisen metsän luoden aavemaisen tunnelman, on melkeinpä liian hiljaista. Vartiovuoroni on kohta ohi.
Kiroan mielessäni taas väärille paikoilleen jääneet tavarat joiden siirtelyyn kulutan aikaani. Nappaan imurin ja siivoan suurimmat roskat pois silmistä. Vedän merinovillaisen kerraston lenkkivaatteideni alle ja suuntaan ulos nauttimaan auringosta ja napakasta pakkassäästä.
Tankkien jyrinä herättää ja huomaan jo juoksevani paljain jaloin puron yli koivikkoon päin. Laukaukset viuhuvat ympäröiviin puihin ja yritän räpiköidä puolihämärässä matalana ettei osuisi. Panssarit etenevät sivustassa, mutta pääsen umpihangessa pakoon hiihtouraa seuraten. Kaikki eivät heränneet ajoissa.
Aurattu kävelytie on liukas, soraa on ripoteltu tielle nuukasti. Lenkkikenkäni lipsuu jäätiköllä, harkitsen jo vakavissani meneväni seuraavana arkipäivänä kauppaan ostamaan nastakengät joita niin kovasti tunnutaan kehuvan. Pakkanen tunkeutuu läpi vaatteiden pistellen reisiäni. Toivon auringonsäteiden työntävän lämpöään tummien vaatteideni läpi, muttei säteet juurikaan lämmitä tähän aikaan vuodesta.
Kersantin pelokkaat huudot ”Juoskaa! Juoskaa!” kaikuvat yhä korvissa, kuinkahan moni ystävistä selvisi? Luulen näkeväni metsässä jalanjälkiä, mutta en voi olla varma koska alkanut lumisade peittää ne alleen. Tein takista revityistä kankaanpaloista jalkineet ja ne lämmittävät haavaisia jalkojani hiukan. Tykkien pauhu on muuttunut etäiseksi usvaksi, mutta eteenpäin on jaksettava, sovitulle kokoontumispaikalle on vielä matkaa.
Käperryn sohvan nurkkaan viltin alle katsomaan Tuntematonta sotilasta ja lämmittelemään vilua luistani. En ole koskaan selvinnyt elokuvaa loppuun asti ilman nukahtamista, nyt yritän pitää asentoni sellaisena ettei se houkuta lepuuttamaan silmiäni. Katseeni elokuvasta herpaantuu ajoittain, selaan samalla sosiaalisen median Itsenäisyyspäivätoivotuksia ja ihastelen kuinka kaverit lisäilevät mitä kauniimpia kuvia lipuista ja auringon maalaamista maisemista.
Seuraan metsän reunaa ja kierrän aukion, jonka hämärtyvään maisemaan piirtyy valoa mökin ikkunasta. Linjan tällä puolella siellä voi olla ketä vain. Näen kotipolun, rukiin korret lämpimässä tuulessa, lintujen laulun täyttämän lehdon, kutsuvat kädet ja ilta-auringossa kyynelehtivät silmät. En tunne enää jalkojani, kaikki on lunta ja tuhkaa.
Aurinko laskee, häärin keittiössä valmistamassa juhlaillallista. Kyljyksiä ja kraavikalaa. Taustalla soi hiljalleen rentouttavaa fiilistelymusiikkia, yritän pitää hermoni rauhallisina ja nauttia kokkailusta. Katan pöydän. Kristallilasit ja antiikkiset kirpputoriaarteeni aseteltuna vaalealle pöytäliinalle. Taittelen lautasliinat ja kannan vesikannun pöytään, jossa helmeilee raikasta vettä. Pian kaikki on valmista.
Pääsen kohtaamispaikalle, ketään ei näy. Pelkään että minua seurataan, mutta jään odottamaan vielä hetkeksi. Hyökkäyksen äänet ovat taas hiljenneet, vain pehmeästi putoilevat lumihiutaleet kuiskailevat illassa. Poimin niitä kielen päähän niin kuin tapasin tehdä pienenä. Lepään kuusen juurella katsellen lumista metsää, kunnes silmäni sulkeutuvat.
Päivän tärkein tapahtuma on alkamaisillaan. Lähetys linnan edustalta kertoo että vieraat ovat saapumassa juhlaan jota varten valmistaudutaan pitkin vuotta jännittäen kutsun saapumista. Presidenttipari on valmiina, ovet aukeavat. Ihmiset kättelevät jonossa paria toivottaen kiitoksensa itsenäisen Suomen puolesta. Jännitän kotona ketkä koreissa puvuissaan tänä vuonna astuvat laahukselle ja kuka kompuroi matolla koroissaan.
Metsästä kuuluu ääniä, joku on tulossa. En pääse enää ylös. ”Kuuletko minua”, kysyy ääni. Mies viittoo nuoren sotapojan tuomaan vettä. ”Pelkäsimme että ketään ei enää tulisi, mutta tulimme vielä katsomaan.” ”Näyttää siltä että vain me kolme selvisimme.”, Alikersantti sanoo ja lähdemme jatkamaan kohti isänmaata.
Veteraaneja ja Lottia saapuu kerta toisensa jälkeen vain vähemmän ja vähemmän. Lähes sata-vuotiaat vieraat saattajineen. Kättelyn jälkeen presidenttipari saapuu linnan saliin, jossa juhlan arvovaltaisimmille vieraille tarjoillaan linnan tarkoin vaalittuja herkkuja.
