Olimme käyneet Kuusamon Iivaaralla monia kertoja eri vuodenaikoihin, ja seudusta oli jäänyt meille hyviä muistoja.
Olimme myös ihmetelleet vaaralla olevaa lähdettä, jonka kerrottiin olevan Iijoen lähtöpiste. Ehkä siitä syntyi idea meloa koko joki aina Perämerelle asti. Päädyimme valitsemaan sup-laudat kulkuvälineiksi koska niiden kuljettaminen ja kantaminen tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Haaveissa olisi aloittaa retki Iijoen lähtöpisteestä, meloa koko joki ja saapua lopulta Perämerelle.
Päivä 1 – Iivaara
Saavuimme illalla noin kuuden aikaan Iivaaralle ja totesimme, ettei lähtö Ahmatuvan edustalla olevalta purolta onnistuisi. Edellisvuoden myrsky oli kaatanut paljon puita ja alue oli kulkukiellossa uutta retkeilyreittiä lukuun ottamatta. Päätimme siis lähteä melomaan Iijärven itäpäästä.
Olipas hyvä aloittaa retki näin hienona iltana. Vaikka tuuli hieman yltyi pitkällä selällä, pääsimme lopulta lähelle Iijärven länsipäätä, josta seuraavana päivänä suuntaisimme etelään Poussunkoskelle. Löysimme sopivan leiripaikan suon laidalta.
Yöllä havahduin pehmeiden askeleiden ääneen. Ne kuulostivat tulevan viereisen suon suunnalta noin viiden metrin päästä teltasta. Katsoimme toisiamme hermostuneina. Mikähän siellä kävelee? Minä taputin terävästi käsiä yhteen. Hetken päästä Jarno avasi teltan vetoketjun ja katsoi ulos, mutta siellä ei ollut enää mitään.
Päivä 2 – Iijärvi
Kävimme vielä aamulla tutkimassa jälkiä ja suossa oli mielestäni selkeät painaumat.
Aamupalan jälkeen pakkasimme tavarat ja meloimme Iijärven päähän josta alkoi jokiosuus. Keli oli mukavan aurinkoinen ja tuuleton. Poussunkosken yläjuoksulla oli venelaituri ja laavu. Laavussa oli hormillinen nuotiopaikka jossa kokkailimme avotulella ja otin päiväunet riippumatossa. Paikalle tuli mies koiran kanssa ja oli mukava jutustella. Kosken pääsi hyvin katsomaan ennakkoon kävelysiltaa pitkin ja sen vuoksi laskeminen ei jännittänyt kovinkaan paljoa.
Laskin ensimmäisenä Poussunkosken. Luulin olevani ”turvassa” mutta lopussa lauta kääntyi poikittain, tökkäsi kiveen ja kaaduin. Onneksi pääsin hyvin takaisin lautalle ja kaikki laukussa olleet varusteet pysyivät tallessa ja kuivina. Sen jälkeen olikin kovempi kynnys lähteä koskiin, varsinkin kun tulevia koskia ei nähnyt etukäteen.
Kurjenkoski kannettiin suosiolla alajuoksulle, sillä virta oli voimakasta, joki oli kivinen, ja sen poikki oli kaatunut paljon puita. Itikoita oli joen varren pusikoissa kiitettävästi. Onneksi metsässä kulki jonkinlainen kalastajien polku, jota pitkin lautat ja laukut saatiin kannettua kosken alapäähän.
Koskien jälkeen meloimme Keski-Keron suulle. Ilta oli täysin tyyni ja taivas vaaleanpunainen laskevassa auringossa.
Tänään luonto oli muutenkin vaikuttava. Näimme maakotkan ja suopöllön. Grillikatokseen juoksevan päästäisen, majavan, haukia, vesilintuja ja kattavan määrän itikoita. Pystytimme teltan aamuyöstä eräälle rantatöyräälle josta oli upea seurailla järven päälle nousevaa usvaa.
Matkaa kertyi 25 kilometriä. Tämän päivän vauhdikkaan, pitkän ja pelottavan päivän jälkeen epäilen hyvin vahvasti, että pääsisimme tavoitteeseemme.
Päivä 3 – Keski-kero
Aamulla tuuli hieman ja ajattelin nukkua vielä vähän aikaa.
Yhdeksän maissa tuuli oli koventunut ja selän ylitys alkoi tuntumaan aika haastavalta. Uimme ja söimme aamupalaa. Iltapäivällä tuuli oli jo myrskylukemissa. Päätimme odotella iltaa ja tyynempää säätä.
Menin ottamaan vaatteita pois pyykkinarulta, kun alkoi ripsimään vettä. Siinä vaiheessa teltta oli jo aivan vääntymäisillään, kun tuuli puhalsi sen pitkälle sivulle. Koitimme sitoa telttaa tiukemmin puihin, mutta siitä ei ollut apua. Tuuli oli liian kova.
Jarno pakkasi kiireellä tavaroita teltan sisällä ja minä pidin telttaa paikoillaan ulkoa käsin. Tuuli riepotteli jopa mekon pois päältä samalla. Lopulta saimme teltan purettua ja pystytettyä lähellä olleeseen soramonttuun tuulelta suojaan. Päätimme lähteä melomaan yöllä. Ennusteen mukaan tuuli tyyntyisi noin kahteen metriin sekunnissa.
Illalla yhdentoista aikaan istuimme edelleen rantatörmällä tavarat valmiiksi pakattuina katsellen selälle. Ensimmäinen ylitys olisi ollut yli kolme kilometriä vastatuuleen ja sen jälkeen noin 8 kilometrin ränni loivaan sivutuuleen. Tuuli oli puuskissa edelleen noin 10 metriä sekunnissa. Teimme päätöksen, ettemme lähde selille ollenkaan.
Palasimme yöllä myötätuulessa surffaten noin 500 metriä taaksepäin laavupaikalle ja sovimme autokyydin aamuksi 5-tien varteen, mistä varsinainen Iijoki alkaisi. Sääennusteet eivät luvanneet tyyntymisen merkkejä useampaan päivään ja meillä loppuisi ruoka, jos joutuisimme odottelemaan yli neljä päivää paikoillaan. Jarno ehkä toipuisi pettymyksestä ”oikaisuun” ja minä pääsisin turvallisemmin joen varteen. Pystytimme teltan ja rupesimme nukkumaan.
Päivä 4 – Keski-Kero
Keskiviikko alkoi huonosti nukutulla yöllä. Kuuntelin koko yön hellittääkö aaltojen pauhu, ei hellittänyt. Aamulla ennen kymmentä saimme kyydin Iijoen alkupisteeseen sekä täydennystä ruokavarastoon. Kiitos Jokke!
Lauttoja pumpatessa huomasimme, että pumppu oli haljennut koko mitaltaan. Muistin että kaaduin se kädessä maanantaina, kun kannoimme lauttoja Kurjenkoskella. Onneksi meillä oli ilmastointiteippiä mukana ja Jarno sai pumpattua lautat täyteen.
Melonta olikin sitten silkkaa vastatuulta. Vaikka olimme joella, saimme meloa silti vaahtopääaallokossa. Onneksi rannat olivat sentään lähempänä ja niistä sai haettua turvaa ja taukoja.
Matkalla oli yksi koski ja ennen sitä vedin muutaman kerran ylhäällä henkeä, koska koskessa hengittäminen kuitenkin unohtuisi. Hyvin meni.
Koitimme vain meloa sinnikkäästi eteenpäin, että ehtisimme Kalle Päätalon kodille Kallioniemeen. Ravinnot pääsivät menemään meloessa vähän vajarin puolelle ja matka tuntui pitkälle. Pääsimme lopulta Kallen talolle, mutta se oli ehtinyt mennä kiinni.
Teimme laiturilla ruokaa ja kuuntelimme lähellä olevan husky-yrittäjän koirien ulvomista. Tapasimme laiturilla mukavat kaverukset ja saimme hyviä vinkkejä jatkoa ajatellen.
Pakkasimme ja jatkoimme matkaa. Huomasimme, että taivas oli mennyt aivan mustaksi edessä päin. Meloimme kiireellä parin kilometrin päässä olevaan Kirkkosaareen ja yritimme pystyttää teltan ennen sadetta. Myöhästyimme viisi minuuttia ja hetken päästä kuivattelimme telttaa sekä vaatteita syöden rieskaa ja lukien Harlequin-kirjaa 😁.
Päivä 5 – Jokijärvi
No niin, nyt tuli nukuttua hyvät yöunet ja korvatulpat auttoivat vaimentamaan sateenropinan yöllä.
Aamulla tutustuimme Kirkkosaareen, jossa yövyimme. Saaresta löytyi hautakiviä. Yhdessä kivessä oli kuusi lasta, jotka olivat kaikki kuolleet syyskuussa 1905, mysteeriksi jäi, onko kyseessä ollut hukkuminen vai joku tauti.
Sadepilvet velloivat taivaalla, mutta säästyimme sateilta. Hetkittäin oli juuri sellaista erämaista tunnelmaa, jollaiseksi olin reissun kuvitellut.
Sitten alkoivatkin koskiosuudet. Minulla veti paniikin päälle ja rannassa ennen koskea pakkasin kassin Jarnon laudalle ja otin oman laudan kantoon. Ohitin pahimman virtauksen rymyämällä myrskyalueen läpi. Viimekesäinen Paula-myrsky on saanut todella laajat tuhot aikaan koko Pohjois-Pohjanmaan alueella.
Virran jälkeen palasin takaisin laudalle ja seuraavan kosken suulle. Siinä päädyimme laittamaan lautani Jarnolle vetoon ja minä jatkoin metsää pitkin juosten ja lauleskellen joululauluja karkottaakseni karhut tieltä. Harmi, ettei sama toimi hyttysiin.
Lopulta laskin muutaman kosken ja tärinästä ei meinannut tulla loppua, kun yritin pitää lautaa paikoillaan rannalla. Kosket selvittiin onneksi ihan kunnialla ja Jarnohan pärjäsi loistavasti junayhdistelmällä.
Saavuimme Kallioisen laavulle tarkoituksenamme syödä. Paikalla sattui olemaan kalamies Antti. Kun olimme alkamassa keittelemään pikamakaronejamme, tarjosi Antti juuri pyydettyä harjusta palsternakka-fenkoli-kevätsipuli-paistoksella. Voi luoja, miten hyvää! Saimme kaveriksi vielä kylmän oluen.
Tulevat kosket pelottivat minua niin kovasti ja seura oli liian hyvää, että olisin lähtenyt vesisateessa jatkamaan matkaa, joten laitoimme teltan laavun pihaan ja vietimme siinä yön.
Näin painajaista, että meidän Elämys-Elli retkeilyautomme vaan meni ja meni kovaa vauhtia rinnettä alas eivätkä jarrut toimineet. Rinteessä tuli mutkia ja avainta ei löytynyt virtalukkoon, jolloin pelkäsin rattilukon menevän päälle. Ihan pientä kammoa virtaavaa vettä kohtaan…Huh huh!
Päivä 6 – Kallioisen laavu
Yö meni kieriskellessä. Aamulla juoksin ensimmäisenä Kalamies-Antin autolle ehdottaakseni vaihtokauppaa, että hän voisi laskea laudan Jarnon kanssa ja minä ajaisin hänen autonsa Taivalkoskelle vastaan. Auto oli kuitenkin kadonnut 500 metrin päässä olleelta parkkipaikalta. Se vaihtoehto oli siis pois käytöstä.
En pystynyt edes kuvittelemaan aamupalaa, halusin vain kiireesti päästä Taivalkoskelle ja toivoa koskien jääneen taakse. Laitoin Nickelbackia soimaan täysillä kännykästä (ei ollut muuta tarjolla) ja eikun laudoille ja koskeen. Kerran jäin kivelle ja kerran pyörähdin selkä menosuuntaan, mutta muuten meni ihan hyvin.
Lopulta pääsimme Taivalkoskelle ja vedimme laudat maihin ennen patoa. Laitoimme märät vaatteet kuivumaan ja lähdimme pizzalle. Jalavan kaupassa nautimme jälkiruuan ja livemusiikkia. Saimme myös ladattua virtapankin. Kävimme kaupassa täydentämässä ruokatarpeet. Kesän hellejakso oli lämmittänyt järvivedet, joten koimme turvallisemmaksi ostaa lähdevettä.
Kannoimme laudat ja tavarat melontakeskuksen alapuolelle joen varteen uimarannalle. Siitä alkoi taas kosket joten Jarno veti tavarat ja laudat jokea pitkin meloen, ja minä juoksin metsäpolkua pitkin laavulle noin neljän kilometrin päähän. Siinä kohtaa virtaus oli hellittänyt ja menimme loppumatkan seuraavalle laavulle meloen. Ohtaojan laavu oli siisti ja hyvin huollettu.
Illalla auringon laskiessa joelle nousi usva, joka teki maisemasta satumaisen näköisen. Metsäpalovaroituksen päätyttyä oli mukava istua iltaa nuotion äärellä. Taas yksi seikkailupäivä takana.
Päivä 7 – Ohtaojan laavu
Näin unen, että olin Skotlantilaisessa tatuointiliikkeessä, ja mietin millaisen pienen tatuoinnin ottaisin (minulla ei ole yhtään tatuointia). Jarno heräsi aiemmin ja touhuili aamujuttuja.
Laavulta lähti suoraan virtapaikka ja rannassa nautiskelin vielä kuivien vaatteiden tunteesta, kunnes heti lähdössä meinasin kaatua ja jouduin ottamaan pohjasta tukea. Se siitä kuivien vaatteiden tunteesta. Jäin heti ensimmäisessä virtapaikassa kiville ja ei kun taas kahlaamaan.
Joki virtaili nyt hiljalleen. Taivaalla oli taas tumma pilvikerros. Kohta edessämme lähti lentoon maakotka. Se lensi metsän taakse ja kun joki kaarsi vasemmalle, näkyi kotka istumassa suuren kuusen latvassa, josta se lennähti näkymättömiin.
Tulevista koskista olimme saaneet hyvin ristiriitaista tietoa. Toiset sanoivat, ettei sinne kannata mennä, toiset vakuuttelivat koskien helppoutta. Minun pelkoni oli juuri se epätietoisuus. Kokemattomuus laskemisessa ja sen kautta epäluottamus omiin taitoihin, yhdistettynä ylikontrolloivan ihmisen kykyyn hypätä virtaavaan veteen. Tämä oli ehdottomasti reissun suurin haaste. Tilannetta voisi verrata vaikka siihen, että ohjaisit autoa, jossa joku muu polkee kaasua.
Jurmun koskista oli myös varoiteltu. Siispä minä jäin rannalle ja menin tietä pitkin viisi kilometriä veneenlaskupaikalle, ja Jarno laski sinne tavaroiden ja lautojen kanssa. Jarnolle kosket eivät aiheuttaneet kauhua, ja hyvä niin, koska tavarat kulkivat helpommin vedessä kuin kantamalla.
Pidimme lounastauon virtausten jälkeen ja paikalle sattui mökkiläinen Jose (Taiteilijanimi, löytyy Jaakko Parkkalin videoista 😊). Jose tarinoi siinä hetken ja kertoi osallistuneensa Iijokisoutuunkin joskus. Pakko erikseen mainita, että reissun aikana kohtaamamme ihmiset ovat olleet äärimmäisen mukavia ja avuliaita.
Syötyämme jatkoimme matkaa. Nyt virta vei leppoisasti eteenpäin ja uskaltauduin myös loppuihin koskiin. Joen rannalla olevilla mökeillä oltiin viettämässä viikonloppua ja saimmekin kuulla tervehdyksiä ja Klamydian kappaleen 😁. Meloimme 34 kilometriä ja saavuimme Räpättävän kodalle. Kota oli todella mukava yllätys. Se oli siisti ja sytykkeet sekä puut olivat sisällä valmiina.
Vaihdoimme kuivat vaatteet ja keitimme teetä. Sade alkoi ropisemaan kodan kattoon. Illalla mietin että se tatuointi voisi olla Pikku Myyn teksti: – Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota.- Hyvää yötä.
Päivä 8 – Räpättävä
Ensimmäinen viikko oli nyt takana. Matkaa oli taitettu meloen noin 150 kilometriä. Nukkuminen kodan lattialla oli ristiriitainen kokemus. Kodassa oli lämmintä ja pimeää, mutta siellä oli myös itikoita ja ennätyspieniä itikoita, joiden pyydystäminen hämärässä oli täysi mahdottomuus, samoin siis nukkuminenkin.
Aamulla tavaroita pakatessa alkoi ulkona satamaan oikein kunnolla. Siispä oli kiva olla kodassa. Sateen jälkeen aurinko paistoi ja juuri lähtiessä paikalle saapui lenkkeillen perhe Salosta. Hullunahan ne meitä pitivät, ja jäivät rannalle katsomaan, kuinka ensimmäinen koskenlasku sujui. Tällä kertaa se meni ihan hyvin, vaikka sykkeet hipoivat ennätyksiä.
Sunnuntaina laskin kaikki kosket. Joki oli muuttunut leveämmäksi ja kosket matalammaksi. Kosket olivat lähinnä sellaista aaltoilevaa mattoa kilometri tolkulla. Kiviä sai väistellä, samoin kalastajia. Yksi kalastaja meinasikin päätyä laudan matkaan, kun virta veti voimakkaasti miestä kohti. Selvittiin tilanteesta täpärästi ja seuraavalla kalamiehellä oli kala kiinni juuri kun yritin kiertää koskeen pingottunutta siimaa. Siitäkin selvittiin.
Meloimme Ervastin kylään ja sillan kupeessa olevalle nuotiopaikalle pystytimme teltan. Pelasimme teltassa paskahousua ja söimme iltapalaa, sillä ulkona olisimme tulleet itse syödyksi. Varsin onnistunut melontapäivä!
Päivä 9 – Ervasti
Yö Ervastissa meni hyvin. Aamulla teltan päälikankaan ja sisäkankaan väli on täynnä odottavan oloisia hyttysiä. Kai ne olivat näyteikkunaostoksilla. Ulkona ripsi hieman vettä.
Menimme Ervastin K-kauppaan ostamaan kahvia ja jogurttia aamupalaksi. Söimme ja pakkasimme tavarat. Juuri ennen lähtöämme paikalle saapui matkailuautolla pariskunta Sotkamosta ja mies tiedusteli olemmeko pyörillä liikkeellä. Ihmetys oli jälleen suuri, kun kerroimme valinneemme sup-laudat kulkupeliksi. Mies meni takaisin autoon katsomaan kartasta reittiämme ja rouva tuli juttelemaan vuorostaan kanssamme. He jäivät vilkuttelemaan rannalle, kun lähdimme. Mukava kohtaaminen jälleen kerran.
Päivä oli suorastaan kuuma. Pysähdyimme uimaan välillä. Virta oli nyt todella vienoa. Rannat kukkivat keltaisin ulpukoin ja lehdistössä lenteli sinisiipisiä Neidonkorentoja. Nyt melominen oli juuri sitä millaiseksi sen olin kuvitellutkin. Kauniita mökkejä ripoteltuna joenvarteen.
Vähän ennen Pudasjärveä alkoivat koskiosuudet. Aaltojen kuohuntaa riitti taas muutaman kilometrin verran. Kysyimme uimassa olleelta perheeltä, että mitenkäs tästä eteenpäin, onko millaisia koskia tulossa? Saimme vastauksen, etteivät ole koskaan uskaltaneet mennä alaspäin jokea. Niinpä ennen seuraavia tyrskyjä minä jäin taas rannalle ja Jarno laski kosket tavaroineen alas Pudasjärven Rajamaanrannan uimarannalle.
Tavarat rantaan ja syömään. Söimme pizzat La Cucinassa. Voin suositella! Latailimme akkuja ja sen jälkeen kävimme kaupassa. Mahat pullollaan päätimme jatkaa vielä eteenpäin.
Kävimme katsomassa Pudasjärven saaressa olevan laavun ja se oli kyllä sen verran siivouksen tarpeessa, että meloimme vastarannalle vanhan seurojentalon rantaan. Laitoimme teltan pystyyn ja pääsimme itikoilta suojaan. Iltapalaa ei nyt tarvittu. Hyvä päivä kaiken kaikkiaan.
Päivä 10 – Pudasjärvi
Yötä siivitti hyönteisten tasainen kuoro, johon välillä molskahtelevat kalat tekivät välisointuja.
Aamulla paikalle rantaan tuli auto peräkärryn kanssa. Jarno oli tekemässä aamupalaa ja alkoi jutustelemaan autokuskin kanssa. Mies luuli meidän olevan liikkeellä pyörillä ja ihmetteli kovasti, kun kerroimme sup-lautareissustamme. Mutta jos se kuulosti miehestä ihmeelliseltä, niin minä repesin teltasta kömpiessäni, kun selvisi että mies tuli valmistelemaan rantaan pilkkikisoja. Järvelle kuulemma hinataan 27 pilkkilauttaa ja kisat järjestetään heinäkuun viimeisellä viikolla. Mies oli todella ystävällinen ja toivotteli meille onnea matkaan.
Päivä oli ihan tyyni ja aurinkoinen. Ensin melottiin Pudasjärven halki ja siitä joki jatkui leveänä väylänä alaspäin. Näimme jälleen kotkan. Niiden yleisyys on todella yllättänyt. Samoin se, miten vähän rantojen tuntumassa on asutusta tai mökkejä. Vesillä ei myöskään ole näkynyt juurikaan muita liikkujia. Jännä on myös katsoa sitä, kuinka korkealla vesi tosiaan virtaakaan keväisin, kun rantavarvikoiden oksistossa on veden kuljettamaa heinää parin metrin korkeudella.
Livojoen risteykseen oli kertynyt keskelle jokea hiekkasärkkä, eikä sitä voinut ohittaa pysähtymättä uimaan ja evästauolle.
Kipinänkoski oli sellainen, jonka tiesimme etukäteen joutuvamme kantamaan ohi. Ennen virtauksen alkua pysähdyimme kalastuskeskukselle tekemään ruokaa. Itikoiden määrä oli nyt reissun ennätys. Jarno koitti savuttaa nuotiota ja minä väänsin ruokaa hiki päässä.
Ruoanlaiton jälkeen kävimme katsomassa hieman reittiä joen varresta. Pääsimme vielä laudoilla vähän lähemmäs ”pääkoskea” ja lopulta kannoimme tavarat sillan vieressä olevalle laavulle. Teltta pystyyn, uimaan ja teltan suojiin itikoilta. Matkaa kertyi tänään noin 35 kilometriä. Nyt öitä!
Päivä 11 – Kipinänkoski
Aamu alkoi aurinkoisen hiostavassa säässä. Kannoimme lautat tien varteen valmiiksi ja palasimme teltalle. Aamupalan aikaan taivas veti päälleen paksun pilviharson ja kaukaa kuului jo vaimeita ukkosen kumahteluita. Pohjolan Voiman Turvallisuuspäällikkö vastasi Jarnon soittopyyntöön ja kertoi moneen otteeseen ettei suosittele sup-lautailua voimalaitosten läheisyydessä. Saimme kuitenkin hyvin tietoa voimalaitosten toiminnasta ja siitä kumpaa laitaa meidän kannattaisi laitokset ohittaa. Söimme ja menimme takaisin telttaan. Kohta alkoi sade ropsuttelemaan teltan kangasta.
Teltassa oli leppoisaa neuloa ja odotella ukkosen loittonemista. Sade hellitti ja söimme vielä ennen lähtöä. Kannoimme tavarat jokivarteen kosken jälkeiselle suvantoalueelle ja laudat perässä. Aurinko pilkahteli pilvien väleistä.
Koskien piti olla nyt tältä erää loppu, mutta kuin yllättäen, olimme taas kosken niskalla. Minä kahlasin rantoja pitkin ja Jarno laski lautat alas. Paikalle saapui mies, joka kertoi, että edessä oli vielä yksi koski. Sain luvan oikaista hänen pihansa poikki tielle ja kiertää kosken ja ojan tien kautta.
Sitten taas melomaan. Maisema alkoi muuttumaan. Ennen rannoilla olleet ulpukkalautat makasivat nyt kuivalla maalla. Vedenpintaa oli laskettu melkoisesti. Mitä lähemmäksi pääsimme Haapakosken voimalaa, sitä korkeammiksi rantojen mutaiset rannat muuttuivat. Välillä ei ollut taloja, eikä muita vesillä liikkujiakaan näkynyt.
Voimalan läheisyydessä oli muutama talo ja niiden veneet odottelivat yli viiden metrin päässä vesirajasta. Pääsimme turvallisesti voimalan lähellä olevalle laavulle ja luimme viestin laavun seinästä uimarannan käyttäjille, vaikka edessä näimme vain mutakuopan. Sade oli tuonut itikat taas kaveriksi, joten laitoimme kiireellä teltan pystyyn ja sukelsimme iltapalalle sen suojiin. Juuri ennen nukahtamista alkoi sade ropisemaan teltan kattoon. Siihen oli turvallista nukahtaa.
Päivä 12 – Haapakoski
Heräsimme Haapakosken voimalaitoksen viereltä. Vesi oli noussut yön aikana ja uimarantakin näytti nyt uimarannanalta. Söimme ja pakkasimme tavarat. Kannoimme laudat ja kassit vajaan kilometrin verran juoksutusaltaalle.
Altaita oli viisi ja niitä erottivat toisistaan kivivallit, eli lapin padot. Niiden yli kannoimme laudat. Vedenpinta oli ylempänä kuin edellisenä päivänä. Keli oli pilvinen.
Meloimme noin yhdeksän kilometriä Pahkakosken voimalaitokselle. Pahkakoskella olikin yllätykseksemme voimalan huoltotyöt käynnissä, joten vesi kulki juoksutusluukkujen kautta. Päätimme, että on turvallisinta kantaa lautat reilusti etäämmälle voimalaitoksesta tietä pitkin.
Söimme ja huilimme vielä laavulla, kun paikalle tuli isä neljän tyttärensä kanssa kalalle. Kävimme viemässä osan tavaroista jo eteenpäin, ja kun tulimme hakemaan loput, alkoi kunnon ukonilma. Kyyröttelimme kalastusperheen kanssa kaikki laavussa ja odottelimme sateen loppumista.
Tavaroiden kantaminen oli aika rankkaa touhua. Meillä oli kassit selässä ja lautat saman aikaisesti käsissä, kun marssimme tienvartta pitkin. Päällä oli pitkät vaatteet itikoiden takia ja välillä pysähdyimmekin huitomaan enimpiä pois kimpusta. Matkalle sattui onneksi Pahkalan kartanon vohvelikahvila, jossa pysähdyimme syömään savulohi- ja lakritsivohvelit.
Siitä ei ollutkaan enää pitkä matka rannalle ja pääsimme melomaan Kierikkikeskukseen. Siellä pystytimme teltan ja rupesimme unille. Jos lopuissa padoissa olisi juoksutukset käynnissä, niin meillä tyssäisi matkanteko, mutta sen näkisi sitten huomenna.
Päivä 13 – Kierikki
Yöllä satoi taas, mutta aamuaurinko kuivasi telttakankaan. Purimme teltan ja tällä kertaa aamukahvi nautittiin valmiina Kierikkikeskuksessa. Saimme samalla ladattua jälleen virtapankkiamme.
Kohta olimmekin kassiemme kanssa joenrannassa. Meloimme pari kilometriä Kierikin voimalaitokselle. Rantauduimme, ja onneksi juoksutuspuoli oli kiinni, joten nostimme nopeasti voimalaitoksen ohi ja pääsimme melomaan. Jouduimme tosin taas kantamaan lautoja altaiden kivipatojen yli. Viimeisen kivipadon jälkeen olimmekin melkein Yli-Iin keskustassa.
Harmiksemme emme löytäneet yleistä venelaituria, joten rantauduimme kalamiesten kohdalla pusikkoon. Laudat rantaan ja kävellen ostamaan ruokaa. Kaupassa oli hyvä valikoima. Söimmekin salaatit ja istuskelimme pidemmän aikaa kaupan edustalla.
Syötyämme pääsimme taas matkaan. Melottavaa tuli nyt ensin noin viisi kilometriä. Sitten taas lautan kanto Vauraskosken padon ohi. Onneksi kantomatkaa oli vain noin kilometri.
Kivipatoja oli nyt alkuun harvemmin, mutta kohta katsoimme, miten edessä oleva joki näyttää jotenkin jännälle. Siinä ei ollutkaan kiviä edessä, vaan suoraan noin puolentoista metrin pudotus ja kivet vasta sen alapuolella. Onneksi pääsimme hyvin rantaan ennen pudotusta ja kannoimme taas tavarat ylös.
Paikalla sattui olemaan kalamies, joka katseli touhujamme. Vedimme lautat pellon laitaa pitkin seuraavan kivipadon ohi ja kalastajakin oli vaihtanut paikkaa sinne. Hän kyseli, minne olemme menossa, ja naurahti kun kerroin että merelle. Sitten hän kysyi, että mistä olemme lähteneet ja vastasin että Kuusamon Iivaaralta. Enää hän ei naurahtanut vaan lähinnä kauhistui.
Kalamiehen auto oli parkissa pellon laidassa. Keskustelimme tulevista kivipadoista joita olisi vielä edessä ainakin seitsemän. Mies kertoi, että pääsisimme helpommin tietä pitkin. Hän tarjoutui viemään kassimme autolla risteykseen, josta kääntyisimme jokivarteen ja me kantaisimme lautat perässä. Ystävällistä! Kannoimme lautoja parisen kilometriä ja siellä odottivat kassimme nätisti pinossa tienvarressa.
Itikoita oli julmetusti, joten menimme vesille jo vähän suunniteltua aiemmin. Kivipatoja jäi ylitettäväksi vielä neljä. Lopulta pääsimme risteymään josta Maalismaan voimalaitos ja sivujoki yhdistyivät. Meloimme lyhyen pätkän jokea vastavirtaan, että pääsimme joen toisella rannalla olevalle laavulle. Teltta pystyyn, iltapalaa ja nukkumaan. Paikalla oli poikia kalassa isänsä kanssa. Oli kiva nähdä kun he saivat saaliikseen isoja kirjolohia.
Päivä 14 – Maalismaa
Yöllä Maalismaan padon luona oli käynyt muitakin kalastajia. Ainut merkki siitä oli itse tuodut puupöllit, joita nuotiopaikalla oli poltettu. Veden pinta vaihteli. Ensin ei ollut ollenkaan virtausta ja kohta virtasi melko vuolaastikin.
Söimme ja lähdimme matkaan. Keli oli aurinkoinen. Noin kaksi kilometriä ennen Marionin kauhaa alkoi taivaalla näkymään todella tummaa pilvimassaa. Meloimme kiireellä rantaan välttääksemme ukkosen.
Kaikesta uhkaavuudestaan huolimatta ukkonen meni onneksi ohi. Teimme lounaan ja arvoimme kumpaa väylää menisimme Raasakan padon ohi. Päätimme mennä oikean puoleista pääväylää ja rantautua hyvissä ajoin ennen voimalaitosta. Valinta kannatti, koska vältimme kivipatojen yli kantamisen.
Vettä satoi, mutta onneksi ukkonen ei antanut enää merkkejään. Meloimme padolle, nousimme rantaan ja kannoimme tavarat voimalaitoksen alajuoksulle. Siitä hyvällä virtauksella pääsimme ensin Iihin ja lopulta suuntasimme katsomaan avomerta navakassa vastatuulessa.
Lopulta rantauduimme Karhu-saaren veneenlaskupaikalle. Kasasimme laudat ja soitimme taksin. Kohta istuimme jo Oulussa tätini keittiössä mahat killillään ja odottelimme saunan lämpiämistä.
Näköjään Suomen läpi voi mennä sup-laudoilla.
Melontaa matkallamme kertyi 301 kilometriä ja 75 tuntia. Lautoja kannettiin noin 10 kilometriä.