Suuret lumihiutaleet leijailivat Ellin tuulilasiin, kun ajoimme mäkistä pikkutietä kohti Hossan Muikkupuroa.
Marraskuinen ilta alkoi jo sinertymään, mutta saisimme lumesta vähän lisää valoa kaamosreissullemme. Kannattaisiko laittaa sukset jalkaan vai lähteä kävellen? Vaikka lunta oli vain noin viisi senttiä, päädyimme suksiin. Olisi hienoa päästä vihdoin hiihtämään pitkän odotuksen jälkeen. Ilmassa kihelmöi seikkailu.
Laskimme ensin alas jyrkkää rinnettä ja kohta nousimme taas ylös harjulle. Olipas mäkistä maastoa! Kipusimme jyrkkää rinnettä hieman sivusuunnassa, jolloin totesin että menemme oikeastaan väärään suuntaan. Elinan kääntyessä sukset lähtivät luistamaan taaksepäin ja tasapaino horjahti rinkan vetämänä painottomalle puolelle. Samalla sauva tarttui juurakon väliin kiinni ja Elina kaatui korkealta suoraan alarinteen puolella olevalle kyljelleen kätensä päälle.
”Auhhhh!”
”Sattuiko?”, kysyin huolestuneena.
”#%?#¤#%&&!, pystynköhän enää neulomaan?”, kysyi Elina surullisena.
Käsi oli kipeä, mutta se ei vaikuttanut olevan sijoiltaan. Puikot pysyisivät todennäköisesti vielä käsissä. Pystyimme onneksi myös jatkamaan matkaa, mutta olisi hyvä päästä vähän helpompaan maastoon. Ryteikössä rinkka selässä hiihtäminen ei ollut kummankaan mieleen.
Muutaman sadan metrin päässä oli tupa, johon olimme ajatelleet menevämme yöksi. Sitä ennen välissämme oli kuitenkin pitkän malliset Puukkojärvi ja Suottajärvi, joiden välissä oli kartan mukaan hyvin kapea kohta lähellä tupaa. Suuntasimme rantaan ja kokeilin, pääsisikö toiselle puolelle ilman uimista, mutta jo muutaman metrin päässä rannasta vesi ulottui kaulaan asti. Ehkä kiertäisimme kuitenkin lahden kautta, jolloin matkaa tulisi muutama kilometri lisää.
Kiersimme Suottajärveä seuraten sen rantoja. Oli ihan hiljaista ja isot männyt vartioivat matkaa kuun sinertävässä valossa. Hetken päästä Puukkojärven tupa tupsahtikin jo eteen. Pieni tila lämpeni nopeasti ja kohta hörpittiin kuumaa glögiä.
Kaamosaikaan uni maistuu normaalia paremmin ja tällaisessa paikassa erityisen hyvin. Syvien ja pitkien yöunien jälkeen oli mukava jatkaa matkaa ja käyttää hyväksi lyhyt päivänvalon aika.
Jotkin metsät olivat hiukan vaikeakulkuista kaatuneiden puiden vuoksi ja jäällä ei vielä uskaltanut liikkua. Kävelypolku sopi myös suksilla kuljettavaksi ja hiihtelimme sitä pitkin seuraavalle tuvalle.
Laukkujärven tupa oli tehty melkoisen hienolle paikalle. Vesi ympäröi sitä joka puolelta ja lähistöllä virtasi pittoreski joki. Päätimme viettää taas pitkän illan pikkujoulutunnelmissa, tällä kertaa illalliseksi oli tarjolla punssirullia ja teetä.
Lähdin myöhemmin illalla vielä hiihtämään pienen lenkin ja tutkimaan lähiympäristöä. Hiihtelin joelle ja sillan yli toiselle puolelle jokea. Taas oli ihan hiljaista.
Kohta kuitenkin kuulin ääniä joen toiselta rannalta, josta olin hetki sitten tullut tälle puolelle. Äänien aiheuttaja vaikutti melko isolta ja mielessä käväisi kaikenlaisia mahdollisuuksia. Kohta rannassa rytisi ja loiskahteli. Otsalamppu ei ihan yltänyt tapahtumapaikalle, mutta jollain vaikutti olevan siellä aikamoinen kiire.
Otus puuskutti vedessä ja räpiköi jäiden seasta samalle rannalle, jossa itse olin, noin 50 metrin päähän minusta. Tummaa hahmoa oli vaikeaa tunnistaa ja pian se oli jo poissa. Nähtyäni jäljet, ei tekijästä ollut epäselvyyttä. Se oli hirvi. Päätin jättää asian omaan tietooni seuraavaan aamuun asti, ettei iltatoimiin ulkosalla tulisi liikaa jännitystä.
Yön aikana pakkanen kiristyi. Aamulla oven avatessa eilisen jäljet olivat peittyneet uuden lumen alle. Onneksi sukset olivat mukana! Ilma näytti kirkastuvan ja päätimme tehdä päiväretken Värikallion kivikautisille maalauksille. Nyt saatiin kauan kaivattua valoa marraskuun pimeyden keskelle.
Kuului vain suksien suhinaa ja korpin raakuntaa. Tämä oli ihan kuin Muumien Taikatalvesta, jossa Muumipeikko herää kesken talviunien ja kaikki muut nukkuvat.
Suot olivat vielä kosteita ja sukset keräsivät pattia pohjiinsa. Pienen rapsuttelun jälkeen ne luistivat taas hyvin.
Lyhyen metsässä rämpimisen jälkeen pääsimme Värikalliolle, jonka maalaukset olivat monista näkemistämme kalliomaalauksista selkeimpien joukossa. Virittelimme kodalla tulen ja kaadoimme kuppeihin kuumaa kaakaota. Juoma lämmitti kehoa kylmenevässä ilmassa. Tuli hiipui ja lähdimme nopeasti matkaan, ettei ehtisi tulemaan liian kylmä.
Pakkasusva verhosi suurta suota ja kaikki oli valkoista. Vielä hetki sitten synkkä kaamos oli vetänyt mieltä mukanaan pimeyteensä. Nyt oltiin taas matkalla valoisampaan suuntaan. Kiittelin taas mielessäni, että olimme ottaneet sukset mukaan. Muuten nämäkin suon näyt olisivat jääneet näkemättä.
Saavuimme takaisin tuvalle juuri pimeän laskeuduttua, jossa pikkujoulut jatkuivat. Elina neuloi ja keitti glögiä, minä laitoin tulta kamiinaan. Oli mukava olla sisällä, kun pakkanen laski ulkona. Lunta tuli taas lisää ja aloin huolestua, aurattaisiinko tietä, vai jatkaisimmeko pikkujoulujen viettoa Ellin kanssa parkkipaikalla.
Aamulla sää oli lauhtunut ja lunta oli noin 30 senttiä. Hiihtelimme takaisin autolle päin.
Juuri kun lähestyimme pitkin lumista tietä kohti parkkipaikkaa, ja mietimme miten meidän kävisi, kuulimme sieltä traktorin ääntä, joka aurasi tien parkkipaikalle asti. Kuin tilauksesta, kiitos traktorimies!
Oli taas turha huolehtia asioista etukäteen. Retki oli tarjonnut juuri sitä, mitä kaipasimme.