Sali on täynnä, olemme hiukan myöhässä. Painan päätäni kumaraan juostessamme täyden salin etureunan kautta ystävämme varaamille paikoille.
Riisun nopeasti takkini, hymyilen ystävälleni ja asettelen kuulokkeet korviini.
Kuulokkeista kuulen edessä haastateltavana olevan Islantilaisen elokuvaohjaajan haastattelun tulkattuna. Ohjaaja on nuori, innokas ja luovuudella luotu pörröpäinen mies, tulkkaaja selvästikin yli keski-iän saavuttanut, kyllästyneitä huokauksia ja laiskoja kommentteja heittävä harmaantunut mies.
Ihmiset kuuntelevat haastattelua kiinnostuneina, minä seuraan heitä. Nauran myös tulkkauksille, sille elottomuudelle puheessa. Ohjaajan heittämät vitsit eivät pääse oikeuksiinsa kuulokkeissa.
Haastattelu on ohi, siirrymme elokuvateatterin puolelle. Olemme jonossa ensimmäisten joukossa. Haluan päästä valitsemaan hyvän paikan, takaa ja rivin reunimmaisen. Varmistan että voin lähteä kesken näytöksen aiheuttamatta häiriötä jos koen sen tarpeelliseksi.
Elokuvat iskevät joskus todella voimakkaasti sisimpään, suoraan tunteisiin tai kehoon, joskus molempiin. Haluan valita itselleni kevyttä katsottavaa välttääkseni liian voimakkaat tunnereaktiot. Joskus ahdistus voi ottaa liikaa vallan ja jäädä hetkellisesti päälle, haluan suojella itseäni.
Juttelen ennen elokuvan alkua ystäväni kanssa, puhe menee myös sisimpään kysymyksillään. Ystäväni kysyy; Mitä sinulla on sisällä, mitä se pieni osa sinussa haluaa? En osaa vastata, valot sammuu ja elokuva alkaa, onneksi.
Painan pääni tuolin selkämykseeni, kyyneleet valuvat silmäkulmistani, ei elokuvan takia vaan ystäväni esittämästä kysymyksestä. Mitä minä haluan?
Elokuva on vakuuttava, se kertoo aikuisesta miehestä joka asuu edelleen äitinsä kanssa. Se kertoo siitä kuinka elämä voi muuttua, mutta myös siitä kuinka helposti sitä vain tyytyy tekemään asioita, jumittuu kaavoihinsa. Islantilainen taidonnäyte on väritetty hyvällä huumorilla ja riipaisevalla kiltteydellään, mitä harvemmin enää tuodaan esille. Elokuvasta huokuu ettei sitä ole tehty suurille valkokankaille, se on tehty tarpeesta, halusta.
Pohdimme elokuvan jälkeen sen kulkua ja roolisuorituksia. Kerron pitäneeni siitä kovasti, koska sen aihepiiri ei kosketa omaa elämääni eikä silloin pääse koskettamaan liian syvältä. Muutkin pitivät näytöksestä.
Midnight Sun Film Festival on ehdottomasti kesieni ehdoton odotuksen kohde ja suosikkifestarini. Tapahtuma huokuu lempeyttä ja ymmärrystä, lupaa jokaisen olla juuri sellainen kuin on. Joka vuosi se tuo uusia asioita ja näkökulmia elämääni, aiheuttaen haikeuden lähennellessään loppuaan.
Kello soi taas herättääkseen. Rutiinin omaisesti siirryn työmaalle, kaikki tapahtuu kuin automaatiolla, aivan kuin joka ikinen arkiaamu. Hion seinää, putsaan maalin aiheuttamia roiskeita, koen elämäni harmaaksi. Kaikki tapahtuu, työt, kotiaskaret, kaupassa käynti ja ruuanlaitto. Kaikki vaan tapahtuu ja liukuu eteenpäin. Hetki, päivä kerrallaan. Viikosta toiseen.
Huomaan tuijottavani ulos työmaan ikkunasta. Tajuan kuin iskusta olevani elokuvan aikuinen mies, Fúsi. Tyytymässä elämääni, rutiinin omaiseen harmaaseen elämääni. Ystäväni kysymys palaa mieleeni; Mitä minä haluan? Kuinka palauttaisin värin elämääni?
Ei ole niin kevyttä elokuvaa tai niin ohimennen heitettyä kysymystä etteikö se voisi muuttaa elämän suunnan.
Virgin Mountain.