Lyngenissä, tunnin ajomatkan päässä Kilpisjärveltä löytyy päiväretkeksi sopiva reitti, jossa pääsee ihailemaan Vestbreenin jäätikköä ja kauniin vaihtelevaa luontoa.
Furuflåtenin ”luontokeskus” näyttää siltä, että se on ollut suljettuna pitkän aikaa. Rapistuneen rakennuksen seinällä oleva kyltti tarjoaa kuitenkin hyödyllistä tietoa alueesta. Sattumalta autolle palaava avulias suomalainen mies antaa myös hyviä vinkkejä reiteistä.
Jäätikölle johtavan edestakaisen taipaleen pituudeksi ilmoitetaan 10 kilometriä, ja päätämme jatkaa tavaksi muodostunutta aikaveikkausta pienellä panoksella. Aukaisen heti ylimmän napin, ja veikkaan että olemme takaisin autolla kahden tunnin kuluttua. Olen tietenkin pahasti väärässä, jälleen kerran.
Polkua on helppo kulkea joen vartta mukaillen, ja laakson perällä sijaitseva jäätikkö on koko ajan näkyvissä. Reitin kummallakin puolella kohoavat jyrkät mäet, joille ei ollenkaan tee mieli kiivetä. Eksymisestä ei siis ole pelkoa. Laakson keskellä virtaava maitomainen vesi on hämmentävän väristä, mikä johtuu opaskylttien mukaan jäätikön sulamisvesien kuljettamasta maa-aineksesta.
Rehevien lehtipuiden ja arktisen aluskasvillisuuden yhdistelmä on pikantti: Välillä tuntuu kuin kävelisi viidakossa, paikoin kuin olisi Kilpisjärven rannalla. Kedolla laiduntavat lampaat ovat otteissaan määrätietoisia. Yksi lähestyy varovasti selvästi pyrkimyksenään yrittää varastaa naiseni.
Tasapainoa vaativan sillan takana on norjalaiseen makuun sopiva herraskainen ”erätupa”. Täällä ei kärvistellä, vaan vaaleakiharatukkaiset ja sopivasti pisamoituneet blogi-ihmiset hyggeilevät norjalaisissa villapaidoissaan takkatulen äärellä, hörppien kuumaa kaakaota molemmat kädet kuksan ympärillä ja kuvaten samalla lifestyle-videota. Kaasuttavat sitten auringon laskuun kleinbussilla ukulelemusiikin säestyksellä.
Mutta nyt mökki on tyhjä ja lukittu, huppuun ropisee sade, ja korpin raakunta kaikuu etäisenä vuorten seinämistä. Taivaallista tyyneyttä.
Jäätikön kevättulvat ovat ohi, mutta ne ovat pehmentäneet entisen joen pohjan kivikkoiseksi mudaksi. Selkeät polut loppuvat tähän. Kauempaa katsottuna lukuisien isojen ja pikkupurojen yli näyttäisi kuitenkin pääsevän, ja komeana kohoava jäätikkö vaikuttaa saavutettavalta kuivin jaloin. Sopivaa reittiä onkin hauskaa etsiä purojen muodostamassa labyrintissa.
Ylempänä rinteessä sinisenä hohtavaa jäätä kohti kivutaan isojen kivenlohkareiden päällä pomppien. Taustalla kohoaa 1834 metriä korkea Jiehkevárri, jonne osoittaa rinteessä kyltti. Voisikohan nyppylälle kiivetä? Korkean paikan kammoisena ja eväänä pelkkä vesi, asia jää selvitettäväksi toiseen kertaan sateen alkaessa yltymään.
Takaisin lähtöpaikalle pääsee joen toista puolta, kun poikkeaa hieman piilossa olevalle polulle muutama sata metriä aiemmin nähdyn mökin jälkeen. On mukavampi mennä takaisin eri reittiä, joka kulkee alumiinisillan yli ja jatkuu pitkin joen kallioisia rantoja kohti vehreämpiä maita.
Suuret pisarat ropisevat puiden ja pensaikkojen lehdille, ja vuorilta virtaavat vuolaat purot täyttävät lampaiden polut. Välillä sadetta voi pitää massiivisen lohkareen tarjoamassa suojassa, josta löytyy myös tulipaikka. Rehevien peltojen ja tunnelmallisten lehtojen läpi astellessa ajan taju katoaa lopullisesti, kun jokaista pientä yksityiskohtaa tekee mieli jäädä ihastelemaan.
Niinpä aikaa retkeen menikin viisi tuntia, edestakaista matkaa kertyi 14 kilometriä ja minä jouduin taas tekemään iltapalan.