Maa on musta. Ulkona viuhuva tuulinen joulukuun ilta kuulostaa kylmältä.
Lämmittelen kotona kaakaon äärellä ja uppoudun kotimaisen rikosdekkarin maailmaan.
”He ajoivat aamuyhdeksän jälkeen sumuisen maaseudun halki muutaman kymmenen kilometrin matkan Selfossiin…Vaatimaton marmorinen valkea hautakivi muistutti muodoltaan paavin hattua. Ylimpänä keskellä oli yksinkertainen risti, jossa luki:
Robert James Fischer
F. 9. Mars 1943
D. 17. Januar 2008
Nordin polvistui vasemman jalan varaan ja asetteli Thorin anopin kukat hautakiven juurelle. Omituinen nero, Kalle Nordin muisteli. Poikkeuksellinen lahjakkuus, josta tuli täyskahjo.”
Jokainen hengenveto tuntuu tuovan lisää elinvoimaa ja puhdistavan mielen synkistä ajatuksista, -pölystä jota on kertynyt mieleen jo jonkin aikaa. Kuutamon valossa hohtavan kylän jäätyneet kadut ja rakennukset johdattavat puiden reunustamalle pienelle kirkkotielle. Täällä se jossain on.
Selfossin valkoisen kivikirkon pihamaan reunalla portin vieressä seisoo yksinäinen hautakivi. Paikka on erilainen kuin kuvittelin, niin kuin aina. Kylmät väreet nousevat kihelmöivinä sormia ja käsivarsia pitkin koko kehoon, eikä lämpö tunnu palautuvan takaisin millään keinolla. Olenko täällä oikeasti?
Herään vaivoin aamun valjetessa läheisen vuoren juurelta. Kaikkialla kuplii rikinhajuisia lammikoita, ja vuorten välissä virtaa höyryävien lähteiden lämmittämä joki, joka saa sitä reunustavat kasvit vihertämään kuin kesällä. Mieli ja keho ovat edelleen jäässä, joten uinti höyryävässä vedessä tuntuu houkuttelevalta. Tuskin joki on kuitenkaan sentään näin talvella lämmin?
Kipuan pitkin jäistä polkua kohti mustana virtaavan joen alkulähteitä, jossa vesi käy koko ajan lämpimämmäksi. Kiehuvien lähteiden höyrystä jäätynyt polku etenee liukasta vuoren rinnettä kohti laaksoa, jonka pohjalla näyttäisi olevan uimiseen sopiva paikka.
Näin kaukana sivistyksestä joulukuisena aamuna ei näy ketään, joten vaatteet pois ja veteen. Lumisten rinteiden ympäröimä joki on todellakin ihmeellisen lämmin, ja höyryävän laakson syleilyssä ajantaju katoaa lopullisesti. Lämpimästä vedestä nousu tuuliseen pakkasilmaan palauttaa kuitenkin tehokkaasti nykyhetkeen.
Päivä hämärtyy nopeasti, mutta pimeys alkaa vähitellen tuntua kotoisammalta. Kun aurinko katoaa Atlantin taakse, kimaltelevat muodot heräävät eloon tähtien valossa, joita näkee tuikkimassa harvoin näin paljon. Ajan purkautumisuhan alla olevan tulivuoren Öræfajökull:n ohi. Juuri nyt se näyttää uinuvan tummana varjona viranomaisten valvoessa sen juurella, joten yön voi viettää lähistöllä turvallisesti.
Sinertävinä hohtavat ikijääkimpaleet lipuvat aavemaisesti ohi jäätikköjärven hiljaisessa virrassa. Muinoin tulikuumina hehkuneet laavakivet kiiltelevät nyt mustana veden heijastamassa sinisessä hohdossa. Herään taas auton etupenkiltä ja kestää pitkään ennen kuin muistan missä olen, ja että ikkunasta näkyvä maisema on oikeasti olemassa. Asetan keittimen mustalle hiekalle, ja kahvivesi alkaa hiljalleen lämpiämään. Auringon noustessa kirkkaat jääkimpaleet ajautuvat viereisestä virrasta mereen, palautuen myöhemmin hiottuina timantteina takaisin silmin kantamattomiin jatkuvalle mustalle rannalle. Joskus tällaisista paikoista näkee kuvia, joiden innostamana haluaa käydä itse paikan päällä. Todellisuus on taas kuitenkin kuin paksun avohansikkaan isku poskelle, sellaista karuutta ja kauneutta on vaikea saada kaapattua kuvaan.
Myrsky nousee ja ajovalojen keilat täyttyvät sakeasta lumipyrystä. Mihin olen menossa? Kenttäpullon lähteestä täytetty vesi maistuu vereltä ja vissyltä, migreeni pahenee. Kahlaan paksussa lumessa, ja umpeen satanut polku nousee vielä ylemmäs. Lumihiutaleet leijailevat teltan pintaan ja kahisevat, kuulen kauempaa kaikuvan putouksen kohinan. Yritän nukkua. Korppi raakkuu lentäessään vanhan viikinkikirkon yli merelle ja päässä soivat muinaiselta kuulostavat pimeät sävelet.
Aamulla hyllyvä meri syleilee Snæfellsnes:n jyrkkiä ja teräviä mustia rantoja, ja edellisen yön painajaiset särkyineen ovat poissa. Teltan toista puolta reunustaa loputon kivipelto, joka johtaa muinoin purkautuneelle tulivuorelle. Tutun näköinen maisema, mutta olikos Mordorissa lunta?
Löydän tien kaukana häämöttävälle vanhalle majakalle, jonka rannalla pyöristyneet laavakivet liikkuvat ensin mereen ja takaisin lähtösijoilleen pehmeiden aaltojen mukana. Hypnoottinen ropina vangitsee istumaan paikallaan tuntikausia. Harmi, ettei täälläkään tarvita enää majakanvartijoita.
Päätän kiivetä läheiselle vuorelle, vaikka sää näyttää hiukan sateiselle. Tallattua reittiä ei näy, mutta korkeammalle näyttäisi pääsevän helposti kivikkoista jyrkännettä pitkin. Pienen kapuamisen jälkeen maisemat avautuvat ja nousu alkaa jyrkkenemään. Ainoa kohta, josta pääsee tästä ylöspäin ilman kiipeilyvarusteita, on kapea ja irtokivikkoinen harjanne rinteessä.
Sää muuttuu kuitenkin uhkaavaksi ja vaaralliseksi juuri ennen huippua. Tuuli yltyy ja näkyvyys häviää usvaiseen sateeseen, eikä suuntavaisto enää tiedä mihin päin pitäisi mennä. Vuorikiipeilijöiden ohje ”käänny takaisin ajoissa” muistuu mieleen. Nyt on viisainta lähteä takaisin alas, vaikka huipulle ei ole kuin muutama sata metriä. Silti matkalla alas suunta katoaa ja vastassa on jyrkänteen reuna. Pitää kiivetä takaisin ylös ja ylittää lumen täyttämä sola, jonka alla virtaa joki. Lumipeite kestää onneksi kävellä yli.
Tuuli puhaltaa ylös pitkin rinnettä ja näkyvyys heikkenee entisestään silmien etsiessä epätoivoisesti kohtaa, josta vielä äsken pääsi ylös. Lopulta reitti löytyy, mutta se on näissä oloissa ylöspäin nousemista vaikeampi kiivettäväksi, kun kivet ovat sateesta liukkaita. Tutun parkkipaikan ilmestyessä näkyviin on olo kiitollinen.
En olisi ikinä voinut kuvitella, mitä kaikkea hetken mielijohteesta aloitettu seikkailu toisi tullessaan. Vielä on kuitenkin yksi asia tehtävänä ennen kotiinlähtöä. Vuorovesi pakenee majakan lähettäessä säteitään kaukaisella rannalla ja Atlantin suolainen tuoksu houkuttelee uimaan, enkä vastusta enää sen kutsua.
Meri huuhtoi rantaa vaahtopäisillä aalloilla: ne murtuivat kalliota vasten tasaisin väliajoin, rytmikkäästi ja taukoamatta. Aaltojen särkymisen ääni kantautui kaukaa, paljon ennen kuin pimeydestä hahmottui esiin ranta.
”Mitä ihmettä teet Islannissa kaamoksen aikaan? Siellä on kylmää ja pimeää.”
”En tiedä vielä, mutta ylitetään se silta sitten kun sille saavutaan.”
Lainaukset Jaakko Melentjeffin kirjasta Hukkuneet.