Metsän vieraat

11. maaliskuuta 2017 | Vaellus, Ruka | Kirjoittanut Elina & Jarno

Valkoinen maa loi varjoja vaelluksen onnistumiselle, mutta retkeä edeltäneen päivän vesisade sulatti tuoreen lumen.

Koko Karhunkierroksen kiertäminen oli ollut haaveenamme jo pitkään. Vihdoin marraskuisena aamuna rinkkoihin oli pakattu kaikki tarpeellinen, ja jalat halusivat innokkaana lähteä matkaan. Mitä ei ollut mukana, sitä ei tarvittu. 

Ensimmäisen vaelluspäivän aamuna pakkanen jäädytti maiseman kuuraan ja maalasi kimaltelevan polun autioon erämaahan. Tuuli puhalsi pakastuvaa ilmaa yksinäisten matkaajien kasvoille rikkoen muuten rauhaisan luonnon hartauden tuiverruksellaan. 

Polku mutkitteli kohmeisten suoalueiden keskellä vain virtaavien purojen rikkoessa hiljaisuuden solinallaan. 

Pakkanen alkoi kiristymään ja aurinko pilkisti ennen laskeutumistaan horisontin taakse viileään sinisyyteen. Polku eteni pauhaavan joen uomaa pitkin, ja paikoin askelmat luistivat juuri jäätyneiden pitkospuiden ja säihkyvien jääpurojen päällä. Liukkaimmissa kohdissa puut ja risut tarjosivat sopivan tuen luistaville askelille. 

Jäät juttelivat erämaan ainoille vieraille ulisemalla ja paukkumalla. Korpit huutelivat kelojen oksilla rikkoen autioon metsään laskeutuneen syvän hiljaisuuden. Kohta myös kuukkelit ilmestyivät livertelemään polun vierelle. Ne eivät kuitenkaan uskaltautuneet vielä nappaamaan kädestä tarjottuja pähkinöitä, vaan kiirehtivät arkoina matkoihinsa puiden kätköihin. 

Ilta hämärtyi ja päivän viimeiset valonsäteet näyttivät vaalean tien erätuvalle. Kolea mökki lämpesi nopeasti ja lämmin eväs kuositti väsyneet ja viluiset matkalaiset.

Yöllä ulkona metsästä kuului terävä-ääninen "vvvVuhh!". Haukahdus kuului pienen matkan päästä puuvajan suunnasta. Ääni loi hiukan jännitystä yöllisille ulkona käynneille. Ehkäpä susi vain haukahteli siellä ohjeita poikasilleen: "Jättäkää erämaan vieraat rauhaan". 

Seuraava aamu valkeni kylmänä ja kirkkaana. Pakkanen oli kiristynyt ja metsä kohmettunut jäiseksi taideteokseksi. Päivän taival oli pitkä, joten matkaan lähdettiin ennen auringon nousua. 

Jäisellä polulla olivat astelleet myös kettu ja kenties nalle. Porot katselivat miten metsän vieraat etenivät joen vartta pitkin.

Tähtiyö saapui ja tuuli tyyntyi. Kaikki pysähtyi. Taivaallisten lamppujen tuikkeessa lähes pyöreäksi kasvanut kuu nousi valaisemaan talven pimeyttä. 

Ennen nukkumaanmenoa vaeltajat katselivat toiveikkaina tähtitaivasta odotellen revontulia, jotka leimusivat myöhään yöllä molempien uinuessa sikeästi kamiinan äärellä. 

Aamun taipaleen käynnistyessä suoalueet olivat kylmiä ja kokonaan kuuran peitossa. Aurinko sai kaiken hehkumaan kuin olisi kevät. Myös linnut intoituivat ennakoimaan muutaman kuukauden kuluttua koittavaa luonnon heräämistä. Musta joki loi kontrastin iltapäiväisen auringon valaisemalle metsälle, mikä sai kylmyyden puista ja kasveista puristaman jään peittämään kaiken satumaiseen valkeuteen.

Jokivarsi oli vaikeakulkuista. Kalteva polku vietti jokeen päin ja paikoin juurakkoinen ja kivinen maa kävi liukkaaksi. Nilkat olivat kovilla, mutta kestivät onneksi päivän lyhyehkön matkan loppuun asti. 

Reitti alkoi käymään hieman mäkisemmäksi ja välillä päivien taivalluksesta rasittuneet jalat kaipasivat kipeästi lepoa. Lyhyen päivämatkan jälkeinen uinti kosken jäisessä virrassa laittoi veren kuohumaan suonissa. 

Lyhtyjen ja kynttilöiden valossa nautitut mustatorvisienipasta ja liekitetyt pitsireunaletut mansikkahillon ja vaahtokarkkien kera täyttivät nälkäiset vatsat. Yöllinen retki täyden kuun valossa päätti päivän ja unta ei tarvinnut kauaa etsiskellä.

Sauna oli elvyttänyt jalkoja ja mieltä, ja oli taas elämys lähteä taivaltamaan aikaisin nousevaan aamuun hyisen myllykosken höyrytessä taustalla. Koko matkan ajan jokaisen kilometrikyltin kohdalla matkaajat löivät käsiä yhteen ja antoivat toisilleen lämpimän pusun. 

Jokainen kilometri oli saavutus. Uusi kymmenys alkoi taas edetä askel kerrallaan. 

Kuukkelit uskaltautuivat vähitellen käymään tuttavallisemmaksi. 

Tien pää alkoi lähestymään. Väsyneet askeleet veivät loputtomalta tuntuvaa polkua pitkin kohti laskevan auringon purppuraan ja tuleen värjäämää määränpäätä.

Mielessä siinsivät jo Valtavaaran huippu ja matkan juhlistaminen huipun pienessä mökissä viskin ja vaahtokarkkien kera. 

Mutta sitä ennen piti kiivetä, ja kiivetä vielä uudelleen. Aina kun pääsi seuraavan mäen päälle ja luuli että olisi perillä, näkikin mökin vasta kauempana vaaran päällä. Matkaa oli vain rimpuiltava eteenpäin sitkeästi. 

Aurinko oli jo melkein kokonaan paennut horisonttiin kun matkaajat kiirehtivät huipulle sitä katsomaan. Tuuli puhalsi säälimättömän kovaa ja kylmästi. Aurinko laski Rukan taakse ja toiselta puolelta nousi samanaikaisesti täysikuu. 

Tuvassa mielen valtasi lämmin tunne: Kaikki on mahdollista jos vain tarpeeksi haluaa. 

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
Tällä estetään roskakommentit.
Lisätietoa?

Uusimmat tarinat

Kirje tulevaisuuteen

11. kesäkuuta 2017 | Tarinat

West Highland Way

12. huhtikuuta 2017 | Skotlanti, Vaellus

Metsän vieraat

11. maaliskuuta 2017 | Vaellus, Ruka