West Highland Way
12. huhtikuuta 2017 | Skotlanti, Vaellus | Kirjoittanut Jarno

Voikohan siellä telttailla? Onkohan reitin varrella autiotupia? Sataako nummilla aina?

Löytyykö jostain juomakelpoista vettä? Kestävätkö jalat? Ovatko kilometrit yhtä pitkiä Skotlannissa kuin Suomessa?

Uimme raikkaissa nummipuroissa. Yövymme taivasalla tuijottaen tähtiä. Patsastelemme ylväinä korkeiden nummien huipuilla tuulen hulmuttaessa McDonald-klaanin kilttejä. Juhlimme Samheinia alastomien noitien kanssa tanssien kivikehän ympärillä. Mielikuvat ja kysymykset tulevasta seikkailusta ovat ehtineet kasvaa suuriksi.

Toukokuinen aamu valkenee kirkkaana. Numerot kylteissä vähenevät oudon hitaasti, matka tuntuu vähintään puolitoistakertaiselta. Alkutaival risteilee maaseudulla peltojen ja pikkukylien lomassa, ja jo ennen reissua telotut jalkani alkavat viestiä ongelmista. ”Compeed is the best!”, huudahtaa iso saksalaismies ja repäisee korkeataajuuksisen naurun viisautensa perään. Mies tulee vielä lausumaan matkan varrella monia mieleenpainuvia lausahduksia.

Tien vieressä on kyltti, siinä lukee ”Balmaha 3 miles”. Mailia, no niin.

Purosta täytetyt pullot tai vilkas mielikuvitus aiheuttavat vielä möyrähdyksiä mahassa, kun saavumme väsyneinä pahaenteisen jyrkältä näyttävän mäen juurelle. Tuoreilla voimilla nyppylä voisi olla helppo ylitettäväksi, mutta nyt pääsemme huipulle vasta monen tuskallisen hikipisaran jälkeen.

Auringon laskiessa rauhallisen lämmin tuuli hyväilee kasvoja ja koko horisontti aukeaa huipulta kullanhohtoisena vihertävän järvimaiseman ylle. Istumme raukeina kanervien peittämillä mättäillä, ja se tuntuu paremmalta kuin mikään ennakko-odotus. 

Saamme myöhemmin kuulla, että mäeltä etsitään kyläläisten voimin jatkuvasti sumuun eksyneitä harhailijoita. Eräs matkaaja oli etsinyt polkua nyppylällä 10 tuntia ennen kuin pelastuspartio löysi hätääntyneen ja kylmettyneen vaeltajan värjöttelemässä mättäällä.

Vesipisarat valuvat pitkin kasvoja ja selkärankaa kun taitamme taivalta tulvivien jokien ja kosteutta tihkuvien ruohomättäiden yli. Kenkä uppoaa vaivattomasti lietteiseen ja polulla laiduntavan 50-päisen lehmälauman pehmentämään mutaan. Jalkavaiva pakottaa menemään ylämäet sivuttain. Saksalaismiehen hirnunta kaikuu korvissa. Vastaantulevan tweed-takkiin sonnustautuneen skotin huudahtaessa iloisesti ”Just a little drizzle, laddies!” ymmärrän kuinka tähän kaikkeen tulisi suhtautua.

Edessä seisovasta kivimökistä kuuluu tuttu riehakkaan repivä kikatus. Paikallisten ”bothyksi” kutsuma tupa on täynnä rättimärkiä vaeltajia, jotka lämmittelevät eväitään odottaen sateen laantumista. Paikalla on puolalaisia, australialaisia, skotteja, saksalaisia ja meidän lisäksemme suomalaisia. Päätämme jäädä yöksi mökkiin, muiden jatkaessa eteenpäin sateesta piittaamatta. 

Kolean yön jälkeen aamu valkenee täydellisen pilvettömänä ja tyynenä. Saamme seuraavalla taukopaikalla kuulla suomalaisparin mutaisen teltan pystytysoperaation päätyneen melkein avioeroon. Edellisen yön murheet haihtuvat kuitenkin matkaajien iloisen puheensorinan täyttäessä aurinkoisen taipaleen.

Vaellusseura on ilahduttavan kansainvälistä. Ystävystymme eräänä päivänä erityisesti rikollisen näköisten australialaisten kaverusten kanssa, jotka hoilaavat koko päivän The Proclaimersin ”I’m Gonna Be (500 Miles)” -kappaletta, josta on sittemmin muodostunut perinne jokaisella vaellusreissullamme. Kun jalka alkaa painaa, jompikumpi ausseista aloittaa ”And I would walk five hundred miles…” jolloin suu kääntyy väkisinkin hymyyn.

Reitin varrella on jatkuvasti pikkukyliä, joissa parasta antia ovat jutteluhetket paikallisten kanssa. Uskomattomiin keskusteluihin saattaa ajautua ohikulkijan, B&B emännän tai vaikka hotellin wc-valvojan kanssa. Aksentit ovat tosin välillä niin paksuja, että lauseita joutuu tosissaan miettimään Skotin naureskellessa tasaisin välein tarinan taukokohdissa.  

Luonto on erittäin vaihtelevaa. Alkutaival kuljettiin maaseudulla, jonka varrella koettiin ensimmäiset vivahteet lampaiden ja tukkalehmien täyttämistä nummista ja ylitettiin monta vanhaa kivisiltaa.

Seuraavaksi seurailtiin Lomond-järven rantaa, joka muistutti paikoin jopa suomalaista maisemaa johon on lisätty Taru Sormusten Herrasta -elokuvasta tuttuja puita. 

Nyt reitin loppupuolella nummierämaan läpi kulkevalla varhaiskeskiaikaisella polulla olosuhteet muuttuvat karuiksi.

Lumisien huippujen ympäröimä kivinen taival ei tarjoa suojaa kun sateinen tuuli pyyhkäisee yli väkevällä voimalla. 

Alkutaipaleen keväisen vehreä luonto on taantunut teräviksi kivikoiksi ja viiman pieksämiksi ruskeiksi heinikoiksi, joiden yllä vellovat kosteat pilvet piirtävät näyn synkäksi. Silti tässä on jotain todella lumoavaa.

Päivän maratontaipaleen lopussa koittaa myös koko taivalluksen lopetus. Taakse jääneet kivikkoiset polut, mutaiset rinteet, liukkaan kaltevat joenpientareet ja varsinkin jyrkät alamäkiportaikot ovat syöneet jalat käyttökelvottomiksi. Tuntuu ikävältä näin lähellä loppua, mutta riski oli tiedossa jo ennen matkaa.

Kinlochlevenin usvaisilla rinteillä piilottelevassa tuvassa leppoisat skottirouvat häärivät keittiössä. Padassa porisee yrttinen lammaskeitto ja myöhemmin illalla on luvassa lettukestit. Lämpimän keittolautasen äärellä haikeat muistot tuntuvat jo nyt piirtyneen syvälle mielen aarrekammioon. 

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
Tällä estetään roskakommentit.
Lisätietoa?

Uusimmat tarinat

Nummilla osa 2

10. tammikuuta 2017 | Skotlanti, Vaellus

Nummilla

01. tammikuuta 2017 | Skotlanti, Vaellus

Maatuska maatuska

15. joulukuuta 2016 | Tarinat

Itsenäisyys

06. joulukuuta 2016 | Tarinat