Vilpitön vahingonilo

05. toukokuuta 2019 | Hiihtovaellus, Kansallispuistot | Kirjoittanut Elina

Kamiinan kyljestä hehkuva lämpö alkaa täyttää kuultomaalatun Norjalais-kämpän sisuksen.

Katseessasi on jotain mitä en ole siinä ennen nähnyt. Katsot silmiini ja sanot, jos olisin tiennyt, emme olisi lähteneet.

Kyykin modernin omakotitalon olohuoneessa. Pomoni repii vimmaisesti irti koivuparkettia ja mutisee: Paska juttu.

Vesivahinko oli saanut parketin lähes kellumaan. Harmitti totisesti asukkaiden puolesta. Minun hommakseni jäi kuivatusten jälkeen seinien pakkelointi ja maalaus. Siinä työn lomassa tuli vaihdettua tarinoita talon isännän kanssa, ja huomasinkin pian, että molemmille luonto ja sen lukuisat seikkailumahdollisuudet saivat aikaan hyviä keskusteluja. 

Kevät oli pitkällä, ja kauan odotettu hiihtovaellus Mallan luonnonpuistoon lähestyi. Kuin ohimennen talon isännän kanssa tuli puheeksi reissusuunnitelmat ja lomalle lähtö. Ainut huolenaiheeni oli jo parhaat aikansa eläneet isäpuoleni isän bingosta -70 luvulla voittamat sukset, joiden suomupohja oli totaalisesti kulutettu. Kuinka selviäisin niillä jyrkkäpiirteisessä maastossa?

Isäntä kuunteli, ja ennen kun ehdin saada juttuni päätökseen, ovi kävi ja isäntä ryntäsi varastoon hakemaan tuliterät Karhut ojentaen ne minulle. "Sukset tykkää kun niillä hiihdetään, eikä heikoilla varusteilla kannata lähteä leikkimään." Otin sukset ilomielin lainaan, huoleni oli nyt poissa.

Sääennusteet vaihtelivat rajusti rankan räntäsateen ja auringonpaisteen välillä. Onneksemme reissusuunnitelmamme olivat hyvin avoimia. Räntäsateen uhkasta huolimatta kaarsimme rassimme Kilpisjärven parkkipaikalle vaellusreitin kupeeseen. Hiihtomme sujuikin mukavasti Mallalle kiiveten kirkkaassa auringonpaisteessa, kivet ja kalliot suurenivat silmissä paljastuen nuoskaantuvan lumen alta.

Kolmen valtakunnan rajapyykin kautta päätimme lähteä testaamaan Norjalaista tupakulttuuria, jota olimme kuulleet kovin kehuttavan, eikä suotta. Goldahytta teki vaikutuksen posliiniastioineen ja iloisine Norjalais-retkeilijöineen.

Aamulla reittimme kulki pitkin Kilpisjärven jäätä takaisin rassille. Saimme onneksemme taaksemme navakan myötätuulen. Toiseen suuntaan matkaaminen olisikin ollut haasteellisempaa, vaikkakin reissun jatkaminen kohti Gappohyttaa olikin ollut vahvasti mielessä upean vuoriston houkutellessa eteenpäin. Eväiden vähäinen määrä pakotti kuitenkin palaamaan lähtöpisteeseen. Jäälle nouseva vesi alkoi tunkeutumaan kenkien läpi vähitellen. Lähes kymmenen kilometrin kahlaaminen loskassa sai mielen kääntymään siihen, että autolle paluu oli hyvä juttu.

Päätimme lähteä käymään Skibotn:ssa ihailemassa merta ja jatkaa sitten matkaa ystävämme luokse Saariselälle. Pauhaava meri ja taustalla lumihuipuissaan kohoavat vuoret ovat joka kerta yhtä mykistävä näky. Meren läheisyys oli tuonut kevään, vain pieniä kinoksia siellä täällä muistuttamassa talvesta.

Aamulla sain ystävältäni ikävän viestin: Noro oli tullut vierailulle. Päätimme että vierailemme joku toinen kerta, -eriaikaan noron kanssa. Eli ne vähäiset suunitelmat meni uusiksi. Mitäs nyt tehdään? Jos tällaisten vuorten luokse pääsee niin ei heti malta lähteä pois. Muistin appeni ylistäneen Senjan Ånderdalenin kansallispuistoa ja sen hienoa tupaa. Mennään sinne! Ensimmäinen vaellus kengillä, pitkospuita pitkin lintujen laulaessa. Saattaisit nähdä kauan haaveilemasi merikotkankin. 

Meren rannat Meriharakoineen, vuoret taustalla ja varhaista kesää hehkuvat pellot tien vierellä vilisten auringon paistaessa ajoimme Ånderdalenin parkkipaikalle. Yllätys oli melkoinen kun ympärillä olikin yhtäkkiä 1,2 metriä lunta. Tasainen hanki peitti koko puiston. No, syödään ensin ja lähdetään sitten hiihtämään. Samaan aikaan taivas alkoi pudottaa pisaroita maahan. Kyllä se pian ohi menee, ajattelin kun vedin suksien sidevaijereita kiinni kenkiini.

Sade yltyi, vähäisetkin jäljet reitistä sulivat alta sateen voimistuessa, ja pian alkoi myös tuuli. Suoalueiden jää sinersi, vesi nousi pintaan. Kilometrit alkoi tuntumaan todella pitkiltä ja nuoruudesta asti minua vaivannut sydämen liikalyöntisyys laittoi rintani pumppaamaan hetkeksi vimmatusti, vieden voimia kuin kovemmankin intervallin jälkeen. Pian alkoi tulla mieleen, mitä jos mökki onkin lukossa tai varattu? Mitä jos joudummekin hiihtämään takaisin autolle tässä säässä? Mitä jos voimat loppuvat emmekä vain löydä sitä? Mitä jos mökki onkin lumen alla?

Vuolaasti virtaavat joet pakottivat etsimään ylityspaikkoja kauempaakin. Mäkinen maasto metsäsuksilla tampaten alkoi tuntumaan työläältä. Vihdoin eteemme tuli kinoksen takaa pilkottava kattoharja.

Ovi ei ollut lukossa, ja edellinen vaeltaja oli onneksemme jättänyt kaminan viereen valmiit sytykkeet. Tulen räiskyessä kaminassa levittelimme kaikki matkalla kastuneet tavaramme ja vaatteemme kuivumaan. Kaasuhellalla sai nopeasti keitettyä kaakaota lämmikkeeksi. Silloin katsoit minuun, silmissäsi oli pettymystä ja pelkoa. Sanoit, jos olisin tiennyt, emme olisi lähteneet. Jos jotain olisi sattunut jommalle kummalle, niin en olisi antanut sitä itselleni koskaan anteeksi.

Kaakaon ja kaminan lämpö sai tunnelman rentoutumaan. Oli totta, että vieras maasto muuttuvassa vuoristosäässä keväthangilla oli täynnä vaaran paikkoja, mutta nyt istuimme turvallisesti tuvan lämmössä. Kun kömmimme illalla makuupussiin, lohdutin että aamulla paistaa aurinko ja mahtava vuorimaisema piirtyy sinitaivaalle.

Toisin kävi. Tuuli ulvotti ovenrakoa ja sade rummutti huopakattoa. Onneksi ruokaa ja lämmintä riitti sään paranemisen odotteluun. Paksu harmaa pilvimassa velloi vuorten päällä, vain varis tuli lähipuun oksalle tervehtimään.

Vasta iltapäivällä sade lakkasi. Pakkasimme rivakasti tavarat ja lähdimme kohti autoa. Virtojen pauhu oli koventunut entisestään, kun reittimme mutkitteli korkealla metsässä kiertäen vuolaimmat kohdat. Soiden sininen jää oli vallannut enemmän tilaa itselleen, tehden jälleen lisää mutkia matkaamme. Onneksi keli oli hyvä, tuuli ja sade olivat lakanneet, ja ainut haaste oli koittaa löytää soilta kohtia, joista pystyisi etenemään kuivin jaloin.

Matkan edetessä eteemme tuli lisää haasteita. Edellisen päivän kinoksen alla kohiseva pauhu oli sateen ja lämpimän sään takia tullutkin esille tuoden melkoisia esteitä matkaamme. Välillä hiihdimme virtaavan ojan yli kohdasta, jossa oli vain 10 cm loskakerros päällä. Välillä heitimme rinkkoja joen toiselle puolen vähentääksemme painoa tulevaa suksiloikkaa varten, mutta reissun viime metrien ansiosta touhu enää lähinnä nauratti, ja sai meidät toimimaan entistä vahvemmin tiiminä.

Autolle päästyämme nauroimme yhteen ääneen ja sovimme että kevät saa tulla. Hiihto saa nyt hetkeksi jäädä odottamaan uutta lunta. Istuessamme Rassiin ylitsemme lensi valtava merikotka tehden reissullemme arvoisensa päätöksen.

Tältä seikkailulta jäi evääksi monta opetusta: Se että vahingosta voi seurata jotain hyvää ja virheistä oppii. 

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
Tällä estetään roskakommentit.
Lisätietoa?