Tarina sammakoista ja ilmastonmuutoksesta

14. huhtikuuta 2019 | Tarinat | Kirjoittanut Elina

Istun ammattiliittomme tarjoamalla kurssilla jo toista päivää. Aihe, työoikeus, on tärkeä, mutta silti istuminen alkaa puuduttaa.

Tauolta palatessamme täytän kertakäyttöisen mukini vedellä ja astelen paikoilleni istumaan. Vieressä istuvan liittolaisen pöydällä on jo melkoinen kokoelma kerran käytettyjä ja turhaksi todettuja muovisia kertakäyttöpikareita. Kysyn arvostelevasti, että eikö samaan mukiin voisi kaataa useammankin kerran vetensä uuden ottamisen sijaan, johon saan yhtä napakan vastauksen:

Nämä ovat KERTAKÄYTTÖmukeja.

Ilmastonmuutos puhuttaa nyt enemmän kuin ennen. Sosiaalisessa mediassa linkitetään artikkeleita toinen toistaan pahemmin ilmastoa kuormittavista tekijöistä. Milloin lentokoneista, rahtilaivoista, ylikansoittumisesta, muovista tai varsinkin mikromuovista. Tai tuotantoeläimistä, jotka jätin tarkoituksella viimeiseksi, koska en haluaisi Lulla-lehmäni kuulevan olevansa taakka maapallolle.

Artikkeleissa on toinen toistaan karumpia ennustuksia teemalla ”nyt vs. tulevaisuus”. Maapallo on kadottanut mertensä sinen ja metsiensä vihreyden kaiken peittävän ruskeuden alle. Jo nyt nälkää näkevien kansojen lapset seisovat kuvissa laihoina, lähes luurankomaisina. Tulevaisuutta en halua edes kuvailla.

Mutta mitäpä ne kuvat minun elämääni kuuluisivat. Minä saan nauttia Lullani pilkkujen ihailusta ja paijaamisesta. Suomalaisten syntyvyys jatkaa laskuaan ja lähin synnytyssairaala jäi jälleen alle minimisynnyttäjärajan. Ainoaksi pelastajaksi toivotaan itänaapureidemme saapumista tulla täyttämään kiintiömme. Lentokonetta en käytä, ja minun roskani katoavat säännöllisesti kuuden viikon välein pihamme astiasta. Mitäpä tämä tosiaan minua liikuttaisi. Pitäisikö sen liikuttaa?

Kertakäyttömukin lailla minäkin olemme täällä vain kerran, kertakäyttöisenä. Tulemme ja poistumme. Samoin tulee kaupan hyllyltä muoviin pakattu jauheliha jääkaappiini ja katoaa elämästäni kuuden viikon päästä pihamme ylitse tursuvasta roska-astiasta. 

Mitäpä jos emme poistuisikaan? Ihana ajatus vapautua menettämisen pelosta, sekä kaipauksen ja ikävän lamauttavasta voimasta. Mutta kuinka osaisi arvostaa jotain rajatonta? Mitäpä jos ne kaupasta kotiin kantamamme jauhelihapaketit eivät katoaisikaan silmistämme? Mitäpä jos kurssin jälkeinen mukikokoelma seuraisikin kotiin viemisiksi? Mitäpä jos ne isovanhempiemme keräämät jogurttipurkkitornit päätyisivätkin sukupolvelta toiselle tuplaantuen kerta toisensa jälkeen? 

On totta, että yksi ihminen ei pysty vaikuttamaan suurestikaan kovaa vauhtia muuttuvassa maailmassamme, mehän olemme vain ihmisiä. Tulemme ja poistumme, mutta toisin kuin kertakäyttöinen muki, me muutumme maaksi. Me voimme vaikuttaa vain siihen, otammeko joka kerta uuden mukin ja jätämme sen seuraavalle. 

Kuulin tarinan kahdesta sammakosta, pessimististä ja optimistista, jotka tippuivat kermatiinuun. Pessimisti huusi, että kuolemme kuitenkin, ja hukuttautui. Optimisti jatkoi polskimista, ja polski niin kauan, kunnes kerma muuttui voiksi, ja sammakko pelastautui tiinusta.

Vaikkemme voi pelastaa maailmaa yksin, voimme silti optimisteinä ajatella, että yksikin lihaton lounas, tai uudelleen täytetty muovimuki on aina askel eteenpäin.

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
Tällä estetään roskakommentit.
Lisätietoa?