Syksyn samoilija Kevolla

15. huhtikuuta 2016 | Lappi, Vaellus | Kirjoittanut Elina

Kannan harteillani koko maailman taakkaa, niin kuin ystäväni sen minulle valotti.

Kannan huolta lapsista jotka kärsivät, toisiaan kappaleiksi repivien erovanhempien sivusta seuraajina. Entä ne vanhukset jotka elävät yksinäisyyttään viimeiset vuotensa, odottaen vain pois pääsyään, tai sitä vierailijaa, joka vaan istuisi siinä jos yhteistä puheenaihetta ei sattuisikaan löytymään. Entä ne uuden elämän uskon tai elämäntapaoppaiden kautta luoneet, kun näen heidän räpiköivän vain kauemmas itsestään tai elämän perusasioista? Tosin mitäpä minä arvostelemaan toisen uskoa, jokainen olkoon vapaa sen suhteen. Entä se ahdistus maailman pahuudesta mitä uutiset toistensa jälkeen raadollisimpana eteemme tuovat?

Vie minut täältä pois, minun on pakko vain päästä pois!

Pakkaan tarkoin rinkkaani kaiken mitä kuvittelen matkallani tarvitsevan, varaudun myös vastoinkäymisiin ja asettelen vaatteet vedenpitävään pussiin, sekä otan ensiaputarvikkeita mukaani.

Tie oli petollinen kun ajoimme aamun sarastaessa kohti luonnonpuistoa. Syksyn yöpaikkaset tekivät mustaa jäätä tienpintaan.

Rinkka painoi paljon, mietin tarvitsenkohan tämän kaiken. Askel oli hakeva kivikkoisella ja kapealla polulla, alkuhankaluutta niin kuin yleensä. Kymmenen kilometrin päästä kävelemistä ei enää juuri edes ajattele, silloin ajattelee kaikkea muuta. Luonnon ihmeitä, itseään, elämää, mahdollisuuksia, mutta lähinnä sitä mistä elämässä loppujen lopuksi on kyse: ruokaa ja lämmintä paikkaa missä nukkua seuraavan yönsä.

Toisen vaelluspäivän matka oli rankka, kanjonin reunamalla kiipeämistä ylös ja alas, kapea ja kivikkoinen polku jota näki edessä kiemurtelemassa loputtomalta tuntuvan matkan päähän ja viimainen tuuli puhaltamassa kasvoihin tundralla ilman suojaa puista, kantaen painavaa rinkkaa selässään. Muttei se ollut raskas siksi, ei todellakaan.

Kun poistuu omasta arkisesta ympäristöstään uusien polkujen ääreen, muuttuu haavoittuvaisemmaksi ja suojattomammaksi. Ymmärtää että elämä tuo eteen tilanteita joita ei pysty ennustamaan, joen ylityksiä missä jää pettääkin alta tai kivi heilahtaa horjauttaen vaeltajan hyiseen jokeen. Tilanteita missä joutuu miettimään uutta reittiä tai majoituspaikkaa, se kaikki on elämän tuomaa yllätyksellisyyttä. Emme voi tietää mutta voimme varautua moniin asioihin. Samalla kun pakkasin rinkkaani ajattelin kuinka laulussa kerrottavan tähtipölyn lailla on huolipölyä, joka takertuu vaatteisiin ja jää painoksi rinkkaan, kannettavaksi pitkin kivikkoisia polkuja. Halusin ravistella sen pölyn pois.

Kilometrejä oli takana jo yli puolen välin, puhelimen kenttää ei ollut ollut kolmeen päivään. Jalat olivat kestäneet yllättävän hyvin, ravinto ja lepo oli ollut riittävää. Tässä se on, minun elämäni. Olen pakannut mukaani kaiken mitä tarvitsen, olen saanut mukaani ihmisen jonka kanssa on turvallista vaeltaa, olen vaalinut terveyttäni että voin kävellä, olen onnekas, totta vie sitä minä olen.

Kun oppii ravistelemaan pölyt pois harteiltaan on ihmisen kevyempi kulkea, mukanaan vain kaikki se tarpeellisin, se mistä elämässä on kyse.

Kommentit

Samaistuin täysin sun kirjoitukseen, viime syksynä vaelsin saman reitin, tuntien suunnatonta rauhaa siitä yksinkertaisuudesta, että tässä mulla on mukanani kaikki välttämätön. Avoimet, puuttomat polut, kanjonin kauneus, tunturipurot, ajatukset ovat kevyt, alitajuntakin rauhoittuu, on vain se hetki. Ihana kirjoitus, kiitos! Sen myötä palasin taas mielikuvissa omaan reissuuni :)

Sivut

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
Tällä estetään roskakommentit.
Lisätietoa?

Uusimmat tarinat

Metsän vieraat

11. maaliskuuta 2017 | Vaellus, Ruka

Unelmien UKK

15. tammikuuta 2017 | Lappi, Vaellus

Nummilla osa 2

10. tammikuuta 2017 | Skotlanti, Vaellus

Nummilla

01. tammikuuta 2017 | Skotlanti, Vaellus